Samanlaisia ajattelutapojen muutoksia koettiin yhtä aikaa niin Kiinassa, Intiassa, Lähi-idässä kuin Euroopassakin. Akseliajan vaikutuksesta eri puolille pohjoista pallonpuoliskoa alkoi saman aikaisesti ilmestyä kokonaan uudenlaisia henkisiä traditioita: kungfutselaisuus ja taolaisuus Kiinassa, buddhalaisuus ja hindulaisuus Intiassa, zarathustralaisuus Persiassa, juutalainen mystiikka Lähi-idässä, sekä niin sanottujen esisokraatikkojen (antiikin filosofeja edeltäneiden viisaiden opettajien) edustama länsimainen rationalismi Euroopassa. Jaspers katsoi, että ihmiskunnan uusi henkinen perusta luotiin akseliajalla; että se luotiin samanaikaisesti eripuolilla Euraasiaa ja että tältä samalta perustalta käsin se toimii käytännössä yhä vielä tänäkin päivänä.
Kaikkia akseliajan maailmankatsomuksia yhdistää perimältään hyvin samankaltainen näkemys todellisuuden metafyysisestä perusjärjestyksestä. Riippumatta siitä palaammeko länsimaisen korkeakulttuurin alkujuurille antiikin Kreikkaan vai kuljemmeko vielä vuosituhansia tätäkin kauemmaksi - aina muinaiseen Egyptiin asti - törmäämme joka tapauksessa aina täsmälleen samankaltaisiin kuvauksiin maailmankaikkeuden metafyysisestä perusjärjestyksestä ja sen kahdesta rinnakkain toimivasta todellisuuden tasosta. Näissä kuvauksissa maailmankaikkeuden kerrotaan koostuvan yhtäältä jokapäiväisestä aistein havaittavasta todellisuudesta, jossa jatkuvasti elämme, mutta toisaalta myös sen taustalla vaikuttavasta aistein havaitsemattomasta todellisuuden tasosta, joka pysyttelee jatkuvasti aisteiltamme piilossa, mutta jonka korkeasti järjestäytyneen luonteen ihminen saattaa tavoittaa järkensä keinoin, ja jonka ajattomia lakeja ja universaaleja periaatteita on mahdollista kuvata matematiikan kielellä. Muinaisessa Egyptissä alhaisempi arkitodellisuus rinnastui kaaokseen, kun taas korkeampi järkiperäinen todellisuudentaso tunnettiin nimellä kosmos.
Aistein havaittava maailma on kaoottinen – tämä oli myös esisokraatikkojen perusymmärrys – mutta kaaos ei suinkaan ollut se perimmäinen todellisuuden taso, johon ihmisen tuli kytkeytyä ja jonka varaan hänen tuli yhteiskunnallinen elämänsä ja hyvinvointinsa lopullisesti rakentaa. Kaaos oli alituisen muutoksen tilassa ja siksi varsin petollinen ja harhauttava perusta kestävälle yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille. Kaikki kestäväksi ja pysyväksi aiottu oli kaaoksen perustalle laskettuna omiaan vääntymään, kieroutumaan ja vinoutumaan ajan vaikutuksesta. Kaikki kaaoksen alati muuttuvalle perustalle rakennettu oli tuomittu vääristymään lopulta aina alkuperäisen tarkoituksensa irvikuvaksi asti.
Koska mikään kaaoksen perustalle rakennettu ei voinut kestää ajan vääristävää vaikutusta, tuli ihmisen kääntää katseensa pois ajallisesta ja etsiä kestävää, vakaata ja muuttumatonta todellisuuden perustaa ajattomuudesta. Kaoottisen aistitodellisuuden taustalla näet vaikutti – näin jo esisokraatikot opettivat – perustavampi korkeamman järjestyksen taso, jota he nimittivät kosmokseksi. Kosmos oli ainoa aidosti vakaa ja luotettava perusta, joka ei ollut alisteinen sen enempää ajalle kuin muutoksellekaan. Vasta kosmoksen ajattomalle perustalle ihminen tulisi lopulta perustamaan aidosti kestävän ja vakaan yhteiskunnan.
Paitsi esisokraatikot myös monet muut akseliajan edustajat opettivat ajan herruuden ja kaoottisen aistitodellisuuden olevan mahtavasta vaikutusvallastaan huolimatta vain eräänlainen näkökyvyn peittävä verho korkeamman ja perimältään vakaan ja muuttumattoman järjestyksen edessä. Ongelmana kuitenkin oli, ettei todellisuuden vakaa ja muuttumaton perusjärjestys ollut suoraan aistein havaittavissa, minkä vuoksi siihen kytkeytyminen ja sen perustalle rakentaminen oli vuosituhansien ajan käytännössä täysin mahdotonta. Ajaton todellisuudentaso oli aistien tuonpuoleinen ja abstrakti käsite, johon ymmärrettiin liittyvän suuri voima ja potentiaali, mutta jota silti ei täysin ymmärretty – mikä oli omiaan aiheuttamaan yliluonnollisuuden tuntua ja monenlaisia väärinkäsityksiä ihmisten keskuudessa.
Tiedettiin kyllä, että kaaoksen taustalla vaikutti korkeampi järkiperäinen kosmisen järjestyksen taso, jonka tarkka olemus oli ilmaistavissa vain matematiikan kielellä, mutta samalla oltiin kiusallisen tietoisia myös siitä, että ihminen eli parhaillaan niin sanottua pimeää aikakautta, jona aikana hän oli estynyt tavoittamasta tuota korkeampaa hengen ja järjestyksen tasoa, ja oli sen vuoksi estynyt pääsemästä luonnon kanssa korkeamman harmonian ja tasapainon tilaan. Kaoottisen aistitodellisuuden takana tiedettiin olevan korkeampi matemaattinen järjestys, joka ilmeni luonnossa kaikkialla, mutta pimeää aikakautta elävä ihminen ei yrityksistään huolimatta kyennyt kytkeytymään sen osaksi. Jonakin päivänä ihmiskunta tulisi kuitenkin vielä palaamaan korkeamman järjestyksen yhteyteen. Tämä lupaus löytyy kaikkien hengellisten oppien ja traditioiden ytimestä. Siihen saakka olisi vain kestettävä kaaoksen voimille alisteista pimeää maailmanaikaa.
Tiedettiin myös, että kosmisen järjestyksen ajattomista periaatteista oli mahdollista saada tietoa vain huolellisen, järkiperäisen ja järjestelmällisen luonnontutkimuksen keinoin. Tosin silloinkaan kosminen järjestys ei paljastuisi ihmiselle silmin nähtävissä tai käsin kosketeltavassa muodossa, vaan kosmos oli puhtaasti abstrakti käsite ja tavoitettavissa ainoastaan puhtaan järjen ja matematiikan keinoin. Sen tuntemus tulisi kuitenkin jollain tavoin tuottamaan ihmisille myös konkreettista hyvinvointia.
Vasta tämä matemaattisina yhtälöinä ilmaistavissa oleva kosminen järjestys – logos – oli korkein, pysyvin ja muuttumattomin todellisuus, joka fyysisen aistitodellisuuden takaa oli tavoitettavissa. Se oli ainoa todellinen – ainoa aidosti pysyvä ja muuttumaton laki ja järjestys koko universumissa, ja sellaisena se koski yhtä lailla niin ihmistä kuin kaikkea muutakin elollista ja elotonta koko maailmankaikkeudessa.
Tämä perustavanlaatuinen ymmärrys siitä, että kaikkeuden taustalla vaikuttaa viime kädessä vain yksi ajaton totuus – yksi ikuinen laki ja järjestys ylitse muiden – on perimältään paitsi esisokraattisten ja itämaisten filosofioiden, myös kaikkien monoteististen maailmankatsomusten kantava perusta. Vuosituhansien ajan korkeampi järjestys kuitenkin pysytteli ihmisiltä piilossa. Koska tarjolla ei ollut muutakaan perustaa, täytyi ihmisen rakentaa yhteiskuntansa väliaikaisesti kaaoksen epävakaalle perustalle.
Jonain päivänä – näin muinainen henkinen traditio tiesi kertoa – kaaoksen sumuverho tulisi kuitenkin väistymään todellisuuden ajattoman tason edestä. Vielä jonakin päivänä ihminen löytäisi kosmoksen ajattoman järjestyksen ja valjastaisi sen myötä vapautuvat korkeammat voimat palvelemaan kaaoksesta ylösnousua. Vielä jonakin päivänä ihminen irrottautuisi ajasta ja kytkeytyisi tasapainoiseksi osaksi luonnon ajatonta järjestystä. Tämä lupaus sisältyy muodossa tai toisessa paitsi kaikkien akseliajan edustajien henkiseen opetukseen, myös lukemattomiin ikivanhoihin satuihin, kansantarinoihin, mytologioihin ja uskontoihin.
Se mikä kreikkalaisessa filosofiassa tunnettiin kosmoksen korkeampana matemaattisena järjestyksenä ja kauneutena – logoksena, rinnastuu suoraan siihen, mikä kristillisessä hengellisyydessä rinnastettiin myöhemmin taivaalliseen kauneuteen ja järjestykseen. On olemassa vain yksi ylimaallinen, yliajallinen, yliaistillinen ja universaali todellisuuden taso – vain yksi kosminen järjestys. Niinpä kaikki hengelliset traditiot – viitatessaan korkeampaan luonnolliseen lakiin ja järjestykseen – viittaavat pohjimmiltaan tuohon yhteen ja samaan ajattomaan järjestykseen, jonka nykyihminen tuntee paremmin nimellä matemaattiset luonnonlait.
Aivan kuten esisokraatikot, samoin myös kristityt pitivät ajalliseen lakiin ja järjestykseen perustuvaa yhteiskuntaa vain eräänlaisena välivaiheena ihmiskunnan kehityshistoriassa. Aikojen lopulla kaikki ajalliset lait väistyisivät ja yhteiskunta perustettaisiin suoraan ajattoman lain ja järjestyksen perustalle, jolloin myös ihminen löytäisi vihdoin oman paikkansa osana kaikkeuden korkeampaa järjestystä. Näin metafyysisen perusjärjestyksen ymmärrykseen, korkeamman järjestyksen selvitystyöhön ja matemaattisen luonnontiedon löytämiseen on aina liitetty myös lupaus kaaoksen vallan alaisuudesta vapautumisesta. Henkisellä totuudenetsinnällä ja matemaattisella luonnontieteellä on paitsi yhteinen perusta, myös yhteinen päämäärä.
Vuosituhansien ajan paitsi monet hengelliset yhteisöt ja traditiot, myös lukemattomat yksittäiset totuudenetsijät ja ajattelijat etsivät määrätietoisesti merkkejä aistitodellisuuden takaisen korkeamman henkisen todellisuudentason olemassaolosta. Vuosituhansien ajan tämänkaltainen epämääräinen salaoppi kulkeutui eri hengellisten traditioiden mukana lopulta aina Pohjois-Eurooppaan saakka. Mutta mistä tuo traditio oli saanut alkunsa? Tiedämme varmuudella, että egyptiläinen papisto piti jo vuosituhansia sitten hallussaan korkealuokkaista tietoa todellisuuden dualistisesta perusluonteesta, josta se Egyptin valtakunnan romahtaessa vapautui vähitellen myös kreikkalaisten totuudenetsijöiden käyttöön. Kreikkalaisen filosofian kukoistuskauden jälkeen hengellisen sivistyksen painopiste siirtyi arabimaiden ylle, mikä vuorostaan teki arabimaailmasta henkiseen korkeakulttuurin ja tieteellisen totuudenetsinnän suunnannäyttäjän koko maailmassa. Arabit ylläpitivät ja kehittivät kreikkalaisten perintöä sillä välin, kun Eurooppa taantui barbaariseksi takapajulaksi. Arabit muun muassa yhdistivät kreikkalaisten matemaattisen ymmärryksen intialaisilta hinduilta omaksumiinsa numeroihin, mikä oli matemaattisten luonnontieteiden kehityksen kannalta ratkaiseva edistysaskel. Kun eurooppalaiset oppineet alkoivat 1100-luvulla kääntää antiikin teoksia arabiasta latinaksi, omaksuivat he arabeilta kaiken muun ohella myös arabialaiset numerot, mikä toimi ponnahduslautana eurooppalaiselle renessanssille.
Kun Kopernikus löysi muinaiset antiikin kirjoitukset ja havaitsi niiden selittävän planeettojen liikkeet vallitsevia teorioita paremmin, alkoi esisokraatikkojen pohjustama työ vihdoin tuottaa todellista tulosta. Noin sata vuotta myöhemmin Galileo Galilei kehitti Aristoteleen esittelemän periaatteen pohjalta tieteellisen menetelmän. Hän teki myös monia merkittäviä matemaattisia havaintoja muun muassa putoavan kappaleen kiihtyvyydestä. Näin alkunsa saanut kehitys johti 1600-luvun lopulla Isaac Newtonin tekemiin läpimurtoihin matematiikan, mekaniikan ja optiikan saralla. Niinpä oikeastaan vasta Newtonin, mutta viimeistään Maxwellin, Bohrin ja Einsteinin kaltaisten tiedemiesten myötä esisokraatikkojen ja lukemattomien ikivanhojen mysteeritraditioiden välittämä lupaus korkeammasta, vain järjen keinoin saavutettavissa olevasta perustavammasta todellisuudentasosta, alkoi hitaasti nousta esiin kaaoksen keskeltä. Lopulta kaikki kulminoituu kuitenkin Isaac Newtoniin.
Kun Isaac Newton 1660-luvun lopulla kykeni ensimmäisenä pukemaan painovoiman ja liikkeen peruslainalaisuudet matemaattisten yhtälöiden muotoon, tuli hän samalla avanneeksi vuosituhansia lukittuina pysytelleet tiedon sulut ja käynnistäneeksi kehityksen, jolle ei löydy vertaa koko ihmiskunnan tunnetusta historiasta. Samalla hän tuli todistaneeksi oikeaksi lukuisten mysteeritraditioiden esittämän ennustuksen aistitodellisuutta korkeamman todellisuudentason olemassaolosta; kuinka sen salaisuudet olisivat ihmisjärjen keinoin ymmärrettävissä ja matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavissa, ja kuinka niiden paljastuminen toisi ihmisen ulottuville luonnon salaiset voimat ja niihin kätkeytyvän valtavan potentiaalin.
Vuosituhansien ajan ihmisen näkökyky ja ymmärrys olivat rajoittuneet vain todellisuuden pinnalliseen havainnointiin ja ymmärrykseen, mutta nyt tutkijoiden eteen alkoi hiljalleen avautua myös aisteille näkymätön perustavanlaatuinen todellisuus. Läpi vuosituhansien ihmistä on ympäröinyt esimerkiksi sähkömagneettinen kenttä, joka on täysin todellinen ja täyttää koko avaruuden, mutta jonka täsmällistä olemusta emme pysty havaitsemaan emmekä kuvailemaan mitenkään muuten, kuin vain matemaattisten yhtälöiden keinoin. Nuo matemaattiset yhtälöt kuvailevat sen olemuksen aaltoilevaksi ja värähteleväksi kuin vedenpinta, minkä ansiosta se kantaa näkymättömiä radioaaltoja ja kuljettaa näkymätöntä sähkömagneettista voimaa, mikä puolestaan mahdollistaa lukemattomien erilaisten teknologioiden valmistamisen ja kytkemisen osaksi tätä näkymätöntä todellisuutta.
Einsteinin neronleimaus oli, että myös avaruus on samalla tavoin eräänlainen kenttä – gravitaatiokenttä – joka kuljettaa gravitaatioaaltoja ja jota suuret massiiviset kappaleet kaareuttavat matemaattisesti johdonmukaisella tavalla. Avaruuden ohella kaareutuminen koskee myös aikaa. Siellä täällä avaruudessa on olemassa niin raskaita kappaleita, että avaruus ja aika niiden ympärillä romahtaa mustiksi aukoiksi, joiden vetovoimakentästä edes valo ei pääse pakenemaan.
Kaikki tämä on hyvin perustavalaatuisella tavalla totta, mutta ei kuitenkaan aistein havaittavissa. Voimme tavoittaa korkeamman abstraktin todellisuuden tason vain järkemme ja henkemme keinoin – aivan kuten ihmiskunnan ikiaikainen henkinen traditio on aina tiennyt kertoa. Aistein havaittavaksi ja konkreettisesti hyödylliseksi tämä korkeampi tieto ja ymmärrys tulevat kuitenkin vasta erilaisten käytännöllisten tieteellisten ja teknologisten sovellusten kautta.
Jo esisokraatikkojen kuvauksissa todellisuus koostui johdonmukaisesti kahdesta tasosta. Yhtäältä se koostui aikaan sidotusta ja muutoksen alaisesta aistitodellisuudesta, eli kaaoksesta. Toisaalta se koostui kaaoksen taustalla vaikuttavasta perustavanlaatuisesta, abstraktista ja universaalista järkiperäisestä järjestyksestä, kosmoksesta. Ajaton, abstrakti ja muuttumaton todellisuus, kosmos, oli näistä kahdesta todellisuuden tasosta se aidosti kiinnostava ja arvokas – joskin jo lähtökohtaisesti ihmisaisteilta piilotettu ja salattu – todellisuuden, tiedon ja ymmärryksen taso. Ihminen saattoi ymmärtää sitä vain järjellään ja kuvailla sitä täsmällisesti vain matematiikan kielellä. Se sisälsi aisteilta salattua ajan-, tilan- ja aistien tuonpuoleista – yliajallista, ylimaallista ja yliaistillista – tietoa todellisuuden perimmäisestä luonteesta ja olemuksesta, josta myös termi okkultismi (occult = salattu, piilotettu) oletettavasti juontaa juurensa.
Merkkejä dualistisen perusjärjestyksen ymmärryksestä löytyy kaikkialta kielestämme ja kulttuuristamme. Hyvänä esimerkkinä suomen kielen todellisuutta ilmentävä sana maailma, joka viittaa yhtä aikaa maa- ja ilmaelementtiin – kaaokseen ja kosmokseen.
Todellisuuden salattuun ja näkymättömään tasoon on aina yhdistetty mielikuvia salaperäisistä voimista ja valtavasta piilotetusta potentiaalista – mikä tavallaan pitää myös paikkansa, kuten kaikki siihen korkean teknologian kautta kytkeytyneet ja sen myötä sitä jatkuvasti hyväkseen käyttävät nykyihmiset voivat helposti ymmärtää.
Salatun todellisuudentason tuntemuksen turvin voimme tehdä asioita, jotka vielä 300 vuotta sitten olisivat kuulostaneet silkalta taikuudelta. Kaikki tieteen ja teknologian mahdollistamat ihmeet ja edistysaskeleet ovat seurausta aistitodellisuuden tuonpuoleisen todellisuuden tason tuntemuksesta, sekä sen tarjoaman tiedon ja teknologian käyttöönotosta ja hyödyntämisestä.
Tiede ja teknologia antavat ihmisille mahtavia kykyjä ja valtavan potentiaalin. Vaikka kyse on yliaistillisesta, yliajallisesta ja ylimaallisesta todellisuuden tasosta ja siihen kytkeytymisestä, ei korkeaan tietoon ja teknologiaan kuitenkaan liity mitään maagista, saati yliluonnollista. Päin vastoin: kaikki aistien tuonpuoleisesta saatu korkeampi tieto ja teknologia on varsin selkeää, suoraviivaista ja järkiperäistä.
Mikä sen sijaan on laajassa katsannossa ”luonnotonta” ja mikä lopulta niin usein myös kierouttaa kaikki tieteen ja teknologian tarkoitusperät, on lähtöisin ihmisten luomista ajallisista ja siten alempiarvoisista laki- ja sääntöjärjestelmistä, jotka eivät ole osa ajatonta järjestystä, vaan ovat syntyneet ajassa ja noudattavat siten kaaoksen järkeä ja älykkyyttä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii nykyinen raha- ja markkinatalousjärjestelmämme, joka suosii ikuista ja alati kiihtyvää kasvua ja kulutusta ympäröivän luonnon hyvinvoinnista piittaamatta.
Ihmisen luoma ajallinen laki ja järjestys ei ole metafyysisessä katsannossa saman arvoista ajattoman lain ja järjestyksen kanssa, vaan on yksiselitteisesti sen alapuolella. Sen sijaan että ihminen pyrkisi epätoivoisesti ylläpitämään omaa ajallista järjestystään universaalin ajattoman järjestyksen rinnalla, on hänen viisaampaa erottaa ajaton ajallisesta, luopua ajallisesta ja rakentaa yhteiskuntansa suoraan ajattoman järjestyksen perustalle. Samalla ihminen lakkaa elämästä luonnollisen järjestyksen vastaisesti ja löytää oman paikkansa osana korkeampaa järjestystä.
Kosmoksen erottaminen kaaoksesta ei muodosta suinkaan sattumalta keskeisintä osaa ihmiskunnan ajattomasta ikirunoudesta. Muinaiset runot ja mytologiat kätkevät sisäänsä ajatonta viisautta, joka ei vanhene ajassa, ja joka on erityisen ajankohtaista juuri omassa ajassamme. Palaamme aihepiirin pariin tarkemmin hieman tuonnempana tässä esityksessä.
Newtonin jälkeen suurin kehitysharppaus luonnontieteiden saralla koettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin tutkijat kykenivät vain muutaman vuosikymmenen kuluessa luomaan täysin uuden perustan modernille fysiikalle, joka seuraavan sadan vuoden kuluessa asettui vähitellen nykyisiin uomiinsa.
Fysiikan niin sanotun standardimallin pohjalta kykenemme nykyisin selittämään yleisellä tasolla käytännössä kaiken meitä ympäröivästä fyysisestä todellisuudesta, alkaen lähes käsittämättömän pienistä alkeishiukkasista, ulottuen aina maailmankaikkeuden rakenteen yksityiskohtaiseen mallintamiseen saakka. Tieteellinen maailmankatsomus ei ole kuitenkaan koskaan lopullisesti valmis, vaan pikemminkin kuin alati tarkentuva likiarvo, joka korjaa ja tarkentaa itse itseään jatkuvasti sitä mukaa kun ymmärrys todellisuuden ajattomasta tasosta lisääntyy.
Toisin kuin vakaumukseen perustuvat maailmankatsomukset, jotka kavahtavat kaikenlaista kritiikkiä ja kyseenalaistamista, tieteellinen maailmankatsomus päin vastoin kehittyy ja edistyy nimenomaan juuri jatkuvan kritiikin ja kyseenalaistamisen jalostavassa paineessa. Todellisuuskäsityksemme likiarvo täsmentyy sitä mukaa kun prosessi etenee. Tämän likiarvon ensimmäiset desimaalit ovat nykyisin jo niin suurella varmuudella määritelty, että voimme pitää matemaattisiin luonnontieteisiin perustuvaa todellisuuden kuvausta perustaltaan jo varsin vakaana ja luotettavana.
Mutta mikä sitten on ihmisen asema tässä yhtälössä? Mitä varmaa voisimme sanoa ihmisyydestä? Epäilemättä ihminen on tietoinen, järjen käyttöön ja loogiseen ajatteluun kykenevä olento. Selvää myös on, että biologinen elämä ja sen myötä itsetietoisuuteen kohonnut ihminen on maailmankaikkeudessa vaikuttavien voimien 13,8 miljardin vuoden kehityksen tulos. Emme syntyneet tänne irrallisina kaikkeudesta, vaan olemme kiinteä, luonnollinen, johdonmukainen ja erottamaton osa kokonaisuutta, jonka alkuperä lepää kaiken perimmäisessä ykseydessä. Totta on myös se, että olemme fyysisen olemuksemme ohella myös tiedostavia, tuntevia, järkeviä eli lyhyesti ilmaistuna: henkisiä olentoja. Lisäksi on todistettavasti totta, että on olemassa näkyvän aistitodellisuuden takainen perustavampi yliaistillinen todellisuuden taso, joka on kirjoitettu sillä samalla matematiikan kielellä, jota vain ihminen voi järjellään ymmärtää, jonka vain ihminen kykenee pukemaan matemaattisten yhtälöiden muotoon, jonka loogista kauneutta vain ihminen kykenee todella arvostamaan ja jonka tiedollisia ja teknisiä sovelluksia vain ihminen kykenee todella hyödyntämään.
Se, että kykenemme järkemme avulla kaikkeen tähän; että kykenemme järkemme keinoin kohoamaan aistitodellisuuden yläpuolelle; että kykenemme järkemme avulla löytämään ajallisen ja kaoottisen aistitodellisuuden taustalta metafyysisen perusjärjestyksen ajattoman ja abstraktin tason, jonka ikuiset periaatteet eivät koskaan muutu; että kykenemme järkeistämään nuo perusperiaatteet ja pukemaan ne matematiikan ajattomalla kielellä matemaattisten yhtälöiden muotoon; että kykenemme luomaan fysiikan teorioiden kaltaisen kokonaisvaltaisen ja totuudenmukaisen matemaattisen kuvauksen piiloon jäävästä todellisuuden perustavasta tasosta; että kykenemme tämän tiedon ja ymmärryksen pohjalta rakentamaan korkeaa teknologiaa, joka mullistaa arkielämämme ja jonka keinoin kykenemme toteuttamaan valtavan suuruusluokan hankkeita ilman raskaan fyysisen työnteon tarvetta; että pystymme tutkimaan myös biologista elämää ja löytämään myös sen rakenteista ja mekanismeista samankaltaista matemaattista säännönmukaisuutta, järjestystä ja kauneutta; että kykenemme saamamme tutkimustiedon turvin parantamaan vaikeita sairauksia ja omaa elämänlaatuamme; että pystymme ymmärtämään jopa omaa geneettistä koodiamme ja tämän ymmärryksen turvin ennaltaehkäisemään lukemattomia vaikeita sairauksia jopa jo ennen ihmislapsen syntymää. Nämä ja lukemattomat muut tieteen saralla saavuttamamme edistysaskeleet eivät suinkaan ole mitään mitättömiä saavutuksia, saati itsestään selvyyksiä. Se, että pystymme kaikkeen tähän, on paitsi ajattoman henkisen viisauden ja ymmärryksen näkökulmasta, myös länsimaisen tieteenhistorian valossa suora todiste korkeammasta henkisestä alkuperästämme ja tarkoituksestamme.
Siinä missä luonto on antanut jokaiselle eläinlajille oman erityislahjakkuutensa ja sen myötä oman paikkansa osana luonnon korkeampaa tasapainoa ja järjestystä, näin on myös ihmisen kohdalla. Ihmisen erityislahjakkuutena on hänen järkensä. Ihminen on luomakunnan ainoa olento, jolla on kyky järkiperäiseen ja abstraktiin ajatteluun. Ihmisellä on mahdollisuus tavoittaa metafyysisen perusjärjestyksen näkymätön ja abstrakti taso järkensä keinoin. Teknologian avulla hänen on mahdollista kytkeytyä tasapainoiseksi osaksi luonnon korkeampaa järjestystä menettämättä samalla korkeaa elintasoaan. Tämä on mahdollista siksi, koska ihmisjärki, logos, on samaa alkuperää universumin järjestyksestä vastaavan ja sitä ylläpitävän järjestyksen kanssa, joka myös tunnetaan nimellä logos. Mutta toisin kuin eläimet, jotka syntyvät suoraan omaan elementtiinsä; osaksi aistitodellisuutta ja sen ankaria lakeja, ja jotka toteuttavat tehtäväänsä parhaiten vain toteuttamalla omia luonnollisia vaistojaan – ihminen sen sijaan on syntynyt itselleen vieraaseen elementtiin; omaa henkistä tasoaan alhaisemmalle metafyysisen järjestyksen tasolle – mikä tekee hänen olemassaolostaan monin tavoin hankalaa ja kärsimyksentäyteistä.
Ihmisen tarkoituksena ei kuitenkaan ole jäädä metafyysisen perusjärjestyksen alhaisimmalle tasolle, vaan löytää oma paikkansa osana korkeampaa järjestystä ja tasapainoa. Ihmisen tehtävänä on oivaltaa oma todellinen alkuperänsä, selvittää järkensä keinoin todellisuuden perustava, ajaton ja abstrakti olemus, sekä kohota tästä korkeammasta ymmärryksestä kumpuavan tiedon, teknologian ja ymmärryksen turvin pysyvällä tavalla tasapainoiseksi osaksi luonnon korkeampaa järjestystä.
Se, että ihminen elää yhä edelleen räikeässä epätasapainossa suhteessa ympäristöönsä, on metafyysisessä katsannossa selvä osoitus vain siitä, ettei ihminen ole vielä oivaltanut perimmäistä olemustaan; ettei hän ole löytänyt omaa paikkaansa, eikä sisäistänyt omaa tehtäväänsä osana maailmankaikkeutta.
Jotta näin voisi tapahtua, täytyy ihmisen ensin oppia tuntemaan kaikkeuden metafyysinen perusjärjestys, oivaltaa syvällisesti sen esittelemä viisaus, ja oppia sen myötä erottamaan ajaton totuus ajallisista totuuksista – kosmos kaaoksesta – sillä vasta kosmoksen ajattomalle perustalle on ihmisen mahdollista perustaa aidosti kestävä ja tasapainoinen yhteiskunta.
Ymmärrys maailmankaikkeuden metafyysisestä perusjärjestyksestä on pysynyt kulttuurissamme muuttumattomana jo vuosituhansia. Uskonnot ovat valitettavasti sekoittaneet joukkoon paljon virheellisiä mielikuvia ja vääriä käsityksiä. Oheinen kuva kuvaa todellisuuden rakennetta niin kuin se on ilman uskonnollisia rasitteita.