57. Tietoisuus ja aivot

Tässä ajassa tiedeyhteisön lähtökohtaisena oletuksena on, että tietoisuus syntyy siellä missä tiedostetut kokemuksetkin, eli aivoissa. Tietoisuuden syntypaikkaa ei kuitenkaan olla pystytty paikallistamaan mihinkään tiettyyn aivojen osaan. Vaikka tutkijat tuntevatkin tarkoin aivojen eri osat ja ovat pystyneet nimeämään täsmällisesti mikä aivojen osa vastaa kunkin aistiärsykkeen, kokemuksen tai tunteen käsittelystä, ei mistään kuitenkaan löydy minkäänlaista merkkiä sellaisesta aivojen toiminnallisuudesta, joka keskittyisi varsinaisen tietoisuuden tuottamiseen. Vaikka tiede on opettanut meille paljon mielenkiintoisia ja hyödyllisiä seikkoja aivojen toiminnasta etenkin viimeisten vuosikymmenten kuluessa, ei varsinainen tietoisuuden tutkimus ole kuitenkaan edistynyt käytännössä lainkaan.

Vallalla on karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa näkemystä, joista pinnallisempi ja tässä ajassa mahdollisesti jopa vallitsevampi näkemys ehdottaa, ettei aivojen toimintaan ja tietoisuuden luonteeseen liity mitään mekaanista laskentaa kummallisempaa, ja että luomalla alati tehokkaampia prosessoreita ja kehittämällä keinoälyä onnistumme ennen pitkää luomaan myös koneista aidosti tiedostavia olentoja.

Kilpaileva näkemys kumpuaa kaukaa filosofian historiasta. Se kumpuaa olemassaolon mysteeriulottuvuudesta ja siitä syvällisestä ymmärryksestä, ettei elävien olentojen tietoisuudessa suinkaan ole kyse pelkästä mekaanisesta laskennasta, vaan että jokainen elävä olento saa tietoisuuden valonsa suoraan absoluutista, siis elämänlähteestä itsestään, joka on potentiaaliltaan ääretön ja luonteeltaan kahlitsematon, ja joka tulee aina peittymään suurenmoisen mysteerin huntuun. Mikään mekaaninen koneisto ei kykene koskaan kytkeytymään varsinaiseen elämänlähteeseen. Niinpä kone tulee aina pysymään vain koneena ja koneen ilmentämä tietoisuus pelkkänä tietoisuuden illuusiona. Elämä sen sijaan on ikuinen mysteeri kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Vaikka kone päihittääkin ihmisen mennen tullen tiedon prosessoinnin tehokkuudessa ja tarkkuudessa, puuttuu siltä kuitenkin kaikille eläville olennoille luontainen kytkös varsinaiseen elämänlähteeseen, mistä syystä kone ei voi koskaan olla – saati kokea olevansa – aidosti elossa. Niinpä se ei myöskään voi kokea elävää yhteyttä universaaliin älykkyyteen tai saada välähdyksenomaisesti uusia ideoita intuitiivisesti, vaan on ikuisesti tuomittu pelkkään mekaaniseen päättelyyn pelkän kuolleen informaation pohjalta. Kone on mitä mainioin väline totuudellisen ihmisen käytössä, mutta liikaa sen varaan ei kuitenkaan kannata laskea.

Koneesta ei siis voi koskaan tulla täysin ihmisen kaltaista, kuten myöskään ihmisestä ei voi koskaan tulla täysin koneen kaltaista. Lähelle voidaan tosin päästä puolin jos toisin. Kone voi luoda hyvinkin aidon tuntuisen illuusion tiedostavasta olennosta, samoin kuten on myös mahdollista, että vahvasti ajan henkeen; ajalliseen identiteettiin, ajalliseen kulttuuriin, ajalliseen uskontoon tai ajalliseen ideologiaan samaistuminen voi peittää puhtaan inhimillisen tietoisuuden valon loisteen ihmisessä niin täysin, että hän vaikuttaisi olevan tyystin vailla inhimillistä myötätuntoa ja henkistä lämpöä – kuin elävä kuollut. Mutta toisin kuin koneella, ihmisellä on kuitenkin aina mahdollisuus herätä. Siinä missä ihmisellä on mahdollisuus herätä syvästäkin tiedostamattomuuden unitilasta, ei koneella tätä mahdollisuutta ole. Älykkäinkään älylaite ei ole viimekädessä mitään muuta kuin pelkkä mekaaninen laskukone.

Vastaus siihen, miksi emme kykene ratkaisemaan tietoisuuden ja elämänvoiman arvoitusta tieteellisesti, löytyy tietoisuudesta itsestään – elämän ja olemassaolon perimmäisestä mysteeriluonteesta. Tietoisuus, joka tutkii elämänvoiman arvoitusta, on elimellisesti samalla tasolla tutkimuskohteensa kanssa, ja on näin ollen väistämättä oman näköalansa ulottumattomissa. Tästä syystä tietoisuus ei kykene koskaan saamaan suoraa todistusta itsestään.

Tietoinen elämänvoima, joka tutkii tietoista elämänvoimaa, on kuin silmä, joka yrittää katsoa suoraan itseensä. Vaikka silmä kykeneekin näkemään kaikki itsensä ulkopuoliset esineet ja asiat, ei se kuitenkaan koskaan voi nähdä suoraan itseään. Se on kuin vaaka, joka kykenee punnitsemaan kaikki itsestään irralliset esineet, mutta joka ei koskaan voi punnita itseään. Se on kuin veitsi, joka kykenee leikkaamaan kaikkea itsensä ulkopuolista, mutta joka ei koskaan voi leikata itseään. Se on kuin pinsetti, joka kykenee tarttumaan kaikkiin itsensä ulkopuolisiin esineisiin, mutta joka ei koskaan voi tarttua itseensä. Niinpä myöskään se, joka kykenee tunnistamaan kaaoksen keskeltä kosmoksen ajattomat lainalaisuudet ja joka järjestää ne matemaattisten yhtälöiden muotoon, ei kykene koskaan täysin käsittämään järjestäjää itseään, sillä hän itse on pohjimmiltaan juuri tuo järjestävä tietoisuus, joka on ikuisesti oman perspektiivinsä ulottumattomissa.

Ymmärtäessämme tämän, alamme tiedostaa myös sen, miksi aistitodellisuuden täytyy olla dualistinen. Jonkinlainen harhautus näet vaaditaan, jotta absoluutti – joka perimältään on ääretön ykseys – voisi uskottavasti kokea itse itseään. Harhautus on välttämätön osa olemassaolon kokemusta ja tuon harhautuksen on oltava lähes täydellinen – muuten se ei olisi uskottava. Jotta ykseyden kokemus erillisyydestä voisi olla mahdollinen, on luotava lähes täydellinen yksilöllisyyden ja erillisyyden illuusio. Niinpä on luotava aika ja tila, jossa yksilöitynyt ja oman alkuperänsä unohtanut tietoisuuden kipinä voi kokea lähes täydellisen erillisyyden illuusion olematta silti kuitenkaan koskaan aidosti erillään ykseydestä.

Vaikka totuus sinänsä on korkein hyvä, täytyy harhautuksen tarjota mahdollisuus myös äärimmäiseen pahuuteen. Muuten illuusio ei olisi täydellinen. Ilman dualismin muodostamaa kontrastia ja sen synnyttämää perinpohjaisen harhautuksen läsnäoloa, ei yksi ajaton tietoisuus voisi kokea itse itseään. Kokemus ilman kontrastia olisi kuin valkealla liidulla valkealle lakanalle kirjoittamista. Mitä tietämistä, tekemistä tai kokemista kaikkitietävällä absoluutilla olisi ilman harhautuksen, ajan, unohduksen ja epätietoisuuden läsnäoloa? Oivaltaminen, oppiminen ja tietäminen edellyttävät aina lähtökohtaista unohdusta ja epätietoisuutta.

Jo aivan pienet lapset pitävät piilosilla olosta; etsimisen ja löytämisen ilosta ja jännityksestä. Jokseenkin samanlainen piilosilla olo on käynnissä myös tietoisuuden korkeimmilla tasoilla, joskin tässä tapauksessa etsijä ja esittävä ovat perimältään yksi ja sama. Kun etsittävä löytyy, etsijä katoaa ja kahdesta tulee yksi. Seikkailu ei kuitenkaan lopu tähän. Päinvastoin – itseoivalluksesta ihmisen tarina todella vasta alkaa sillä nyt hän kykenee tietoisesti toimimaan vuorovaikutussuhteessa todellisuuden perustana toimivan korkeamman järjen ja älykkyyden kanssa. Kaikki saa kuitenkin alkunsa kaaoksen ja kosmoksen erottamisesta: kaikki alkaa kun yhteiskunta perustetaan suoraan ajattomalle perustalle symbioottiseen vuorovaikutussuhteeseen ympäröivän luonnon kanssa tiedettä ja teknologiaa maksimaalisesti hyväksi käyttämällä.