61. Ajaton symbolikuvasto

Esisokraatikoista ensimmäisenä mainitaan yleensä Thales (n. 636 – 546 eaa.), jonka filosofiassa vesielementti kuvataan koko näkyvän todellisuuden peruselementiksi. Kun Thales viittaa veteen kaiken peruselementtinä, ei hän suinkaan tarkoita tällä vettä sinänsä, vaan vettä symbolisessa viitekehyksessä. Jos lukija ei ymmärrä symbolista viitekehystä, ei hän voi käsittää sen enempää Thaleen kuin muidenkaan esisokraatikkojen esittelemän metafyysisen peruskäsitteistön syvällisempää henkistä ulottuvuutta. Niinpä luon seuraavaksi lyhyen yleiskatsauksen tähän universaaliin ja ajattomaan symbolikuvastoon siten, kuten itse sitä tulkitsen.

Ajattomassa symbolikuvastossa vesi rinnastuu yleisesti uneen, kaaokseen ja kuolemaan, toisin sanoen unenomaiseen, harhaiseen ja katoavaiseen aistitodellisuuteen. Näkyvä todellisuus on syntynyt – ja syntyy joka hetki uudestaan – ajan virrasta, eli kaaoksesta. Kaikki muodot nousevat ajan virrasta ja katoavat ajan virtaan. Mikään näkyvä ja käsin kosketeltava ei ole kestävää, pysyvää tai luotettavaa. Mistään, mikä on noussut ajan virrasta, on mahdoton saada pysyvää otetta. Kaikki ajallisessa aistitodellisuudessa valuu läpi sormien kuin vesi. Ajan testissä kaikki todellisiksi uskomamme muodot ja kappaleet hajoavat ennen pitkää atomeiksi edessämme ja paljastuvat pelkäksi unenomaiseksi harhakuvaksi. Kaikki aistitodellisuudessa ajelehtii ajan virran vietävänä vailla vakaata perustaa. Tätä viitekehystä vasten on varsin osuvaa asettaa näkyvän todellisuuden symboliseksi peruselementiksi vesi.

Anaksimenes (n. 585 – 525 eaa.) jatkaa metafyysisen symbolikäsitteistön laajentamista ja selittää, että kun vettä kylmennetään, se jähmettyy ja ottaa erilaisia ajassa ilmeneviä, näennäisen pysyviä muotoja. Näin voidaan symbolisesti kuvata aistein havaittava muotojen maailma, joka voidaan mieltää jähmettyneen veden kaltaiseksi. Kaikki aistitodellisuudessa on veden kaltaista. Puut, rakennukset, vuoristot, eläimet ja ihmiset nousevat ajan virrasta kuin ylöspäin kasvavat jääkiteet tai suolapatsaat. Aikansa kukoistettuaan ne muuttuvat jälleen vedeksi ja katoavat takaisin ajan virtaan. Myös pysyvämmät muodot kuten planeetat, tähdet ja galaksit nousevat ajan virrasta, säilyvät hetken muodossaan, kunnes katoavat jälleen ajan virtaan.

Vedestä nousee loputon määrä erilaisia fyysisiä muotoja, mutta myös erilaisia ajatusmuotoja, jotka aikansa kukoistettuaan sulavat – aivan kuten jää sulaa – ja palaavat takaisin osaksi ajan virtaa. Näin siis tapahtuu metafyysisen perusjärjestyksen alhaisimmalla tasolla aistitodellisuudessa, jossa kaikki on symbolisesti kylmää, kosteaa ja virtaavan veden kaltaista. Symbolikuvaston alapuoli kuuluu kuun, kuoleman ja kaaoksen valtapiiriin ja sen perustalle rakennettu yhteiskunta on kaaoksen eli kuoleman valtakunta.

Sen sijaan, jos vettä lämmitetään, se muuttuu höyryksi, nousee ylöspäin ja sekoittuu ilmaan. Vesi ja ilma muodostavat kaaoksen yläpuolelle pilviverhon, joka erottaa ajallisen todellisuuden ajattomasta todellisuudesta ja estää aikaan sidottuja näkemästä ajatonta. Näkyvyyden peittävä pilvimatto sijaitsee ajallisen ja ajattoman todellisuuden välissä ja muodostaa eräänlaisen väliverhon todellisuuden tasojen välille.

Ajattomassa symbolikuvastossa pimeää aikakautta elävä ihminen elää siis veden keskellä ja veden vankina – tarinoissa usein jopa veden alla tai maan sisässä: vankityrmässä tai luolassa. Ihminen elää keskellä kaaoksen merta, jossa kaikki on ajalle alisteista ja jonka yläpuolista taivasta peittää paksu pilviverho. Pilviverhon yläpuolella sijaitsee ilma: kirkas ja selkeä – joskin aistein havaitsematon todellisuuden taso, joka rinnastuu korkeampaan kosmiseen järjestykseen. Symbolikuvastossa taivasta kuvataan usein erilaisin matemaattisgeometrisin kuvioin: kolmiona, tetraedreinä tai oktaedreinä, joista arkisena esimerkkinä toimii jouluinen himmeli: himmel (= taivas). Aistitodellisuutta sen sijaan hallitsevat eläimelliset vaistot ja vietit. Ilman kirja on kirjailtu matemaattisten kaavojen kielellä ja on vain järjellä ymmärrettävissä. Aistitodellisuutta sen sijaan hallitsevat eläimelliset vaistot ja vietit.

Mitä ylemmäs symbolikuvastossa kohotaan, sitä lämpimämmäksi ja kuivemmaksi ilma käy. Ilman yläpuolella sijaitsee ääretön avaruus ja alkuvalkea – absoluutti – joka rinnastuu aurinkoon: perimmäiseen elämän ja totuuden lähteeseen. Manalaa puolestaan valaisee kuu ja lämmittää tuli. Kuu ei ole omavaloinen vaan ainoastaan heijastelee auringon valoa ja heijastaessaan kierouttaa ja vääristää sitä. Tuli puolestaan tuottaa manalaan valon lisäksi myös lämpöä, mutta sen valon ja lämmön laatu eroavat ratkaisevasti totuutta symboloivasta auringon valosta ja lämmöstä.

Symbolikuvastossa taivasta valaisee absoluutin valo ja kirkkaus, jota siis symboloi aurinko, jonka valo on universaalia, ajatonta ja muuttumatonta. Totuuden valo on tasaista ja staattista; se jakaa lämpönsä ja kirkkautensa tasapuolisesti kaikille. Valolla ei ole mitään salattavaa. Se valaisee koko horisontin yhdellä kertaa eikä jätä mitään epäselväksi. Tasainen valo edustaa järkeä, viisautta ja rauhaa. Valo on puhdasta, eikä vaadi mitään valaistakseen. Tuli sen sijaan on paikallista, alati muuttuvaa ja ihmisten ylläpitämää. Tuli lepattaa kiihkeästi ja luo elävän oloisia varjoja luolan seinille. Tuli paljastaa vain pienen palan totuutta kerrallaan ja pitää kaiken muun hämärän peitossa. Tuli lämmittää vain pientä sisäpiiriä tulen välittömässä läheisyydessä, jättäen enemmistön kylmään ja pimeään. Tuli on alituisessa muutoksen tilassa; sen lepattava liekki symboloi intohimoa, viettiä ja rauhattomuutta. Tuli myös vaatii aina uhrin ja lopputuloksena on paljon savua, nokea ja likaa.

Aistein havaittava maailma ja ajan henkeen sopeutunut arkijärki ylläpitävät maailmassa näennäistä totuutta, näennäistä viisautta, näennäistä oikeutta, näennäistä järkeä ja näennäistä järjestystä, joka harhauttaa ihmiset, kierouttaa heidän käytöksensä ja tuottaa valtavasti turhaa kärsimystä paitsi ihmisille, myös eläimille ja ympäristölle. Tämän vuoksi viisaat ovat kaikkina aikoina halveksineet kaaoksen perustalle rakennettua maailmanaikaa. He ovat pitäneet sitä eräänlaisena väistämättömänä välivaiheena – ei missään nimessä lopullisen järjestyksen tilana. He ovat varoittaneet ihmisiä kiinnittymästä liialti ajalliseen järjestykseen ja maallisiin totuuksiin, sillä ajallinen laki ja järjestys eivät ole kestävä yhteiskunnan perusta, vaan tulevat väistymään lopulta ajattoman järjestyksen tieltä. Aikojen lopulla yhteiskunta luodaan kokonaan uudelle perustalle, kun verho todellisuuksien väliltä väistyy ja ihminen pääsee kytkeytymään suoraan osaksi luonnollista järjestystä.

Maailmankaikkeudessa vaikuttaa vain yksi ajaton totuus; vain yksi luonnollinen laki ja järjestys, joka on universaali ja koskee tasapuolisesti kaikkia. Toisin kuin ajallinen laki ja järjestys, joka on aina alueellisesti rajattua, keinotekoista ja joka jatkuvasti vaatii ihmisten kollektiivista uskoa ja laillistetun väkivaltakoneiston uhkaa toimiakseen ja ollakseen olemassa – luonnollinen totuus ei vaadi ihmisiltä mitään. Se on hienovarainen ja aisteille näkymätön, eikä tee itsestään mitään numeroa. Se kätkee sisäänsä valtavan viisauden, mutta sen viisaus täytyy osata oivaltaa. Toisin kuin ajalliset totuudet, jotka saavat kaiken elinvoimansa ihmisten uskosta – ajaton totuus toimii ja on aina totta täysin riippumatta siitä, uskooko ihminen sen toimintaan ja olemassaoloon vai ei.

Nopea katsaus ihmiskunnan historiaan ja aikaan ennen tieteen ja teknologian läpimurtoa osoittaa meille nopeasti ne hyödyt ja edut, joita tiede ja teknologia ovat meille tuoneet. Ennen matemaattisluonnontieteellisen tiedon esiinmarssia ihmiset elivät vuosituhansien ajan sukupolvi toisensa perään käytännössä täsmälleen samankaltaista elämää. Keskimääräinen ihmiselämä ennen nykylääketiedettä ja nykyteknologiaa oli usein lyhyt ja kärsimyksentäyteinen. Nälkä, sairaudet ja kuolema olivat jatkuvasti läsnä ihmisten arjessa ja niiden valta kosketti jokaista. Suuri osa lapsista kuoli jo leikki-ikäisinä saavuttamatta koskaan täysi-ikäisyyttä. Ne, jotka selvisivät lapsuudesta aikuisuuteen, elivät elämänsä alituisen nälänhädän, sairauksien tai väkivallan uhkan alaisina. Kerran jalkansa telonut ontui sitä todennäköisesti koko loppuelämänsä. Mitätönkin haava saattoi tulehtua ja johtaa kuolemaan. Edes yksinkertaisimpiin tulehduskipuihin ei ollut olemassa toimivia hoitokeinoja tai lääkkeitä. Ne, jotka eivät olleet sairaita tai vammautuneita, joutuivat tekemään raskasta fyysistä työtä läpi elämänsä ilman minkäänlaista teknologian tuomaa helpotusta. Sodat olivat arkipäivää kansakuntien ulkopuolitiikassa. Samaan aikaan yhteiskuntien sisäinen hallinto, lainsäädäntö ja oikeudenkäyttö oli ankaraa ja armotonta. Aina säännöllisin väliajoin pyyhkäisi kuolema muodossa tai toisessa yhteisön yli, mutta kun vastukset oli voitettu ja asiat olivat palanneet takaisin normaaleihin uomiinsa, oli elämä jälleen täsmälleen samanlaista kuin aina ennenkin. Vuosituhansien ajan ihmisten arkiset työtehtävät sekä tavat liikkua, kommunikoida, valmistaa ruokaa, vaatteita, sekä työ- ja tarvekaluja pysyivät käytännössä lähes täysin muuttumattomina. Ei ollut mitään syytä olettaa, että mikään tulisi koskaan muuttumaan. Tieto periytyi sukupolvelta toiselle jokseenkin muuttumattomana, eivätkä sukupolvien takaisten esivanhempien työt ja toimet eronneet juuri lainkaan heidän jälkeensä tulleiden sukupolvien töistä ja toimista.

Kaikki tämä muuttui, kun ihminen pääsi kosketuksiin todellisuuden korkeamman tason kanssa. Sitä mukaa kun ihmiset vihkiytyivät järkiperäisen tiedon ja ajatonta totuutta arvostavan tradition pariin, alkoi todellista pysyvää kehitystä tapahtua myös ihmisten arkielämän tasolla. Valistusfilosofien ansiosta myös yhteiskuntien lainsäädäntö ja hallinto inhimillistyivät ja muuttuivat järkiperäisemmiksi. Kuoleman valta alkoi hitaasti hellittää otettaan ihmisistä ja maailmasta sitä mukaa, kun yhä useammat ihmiset irrottautuivat erilaisista taikauskon muodoista ja alkoivat luottaa puhtaaseen järkeen.

Nykyajan ihmiset ovat antaneet tälle aikakaudelle monia erilaisia nimiä, kuten uusi aika, valistuksen aikakausi tai tieteellinen vallankumous, mutta jos tarkastelemme tätä ilmiötä henkisenä käsitteenä, on kyse yksiselitteisesti ylösnousun käynnistymisestä. Sillä jos jumala on yhtä kuin korkein oikeudenmukaisuus, totuus ja järki, niin eikö olekin vain loogista olettaa, että nimenomaan mahdollisimman puhtaan järjen ja totuuden seuraaminen johtaa lopulta myös kaikkeen yleiseen hyvään: suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja ihmisten yleisen elintason kohoamiseen.

Viimeisten vuosisatojen kuluessa ihmiskunta on kiivennyt kaaoksen synkimmästä pimeydestä päättäväisesti kohti korkeampaa järkeä, järjestystä, kirkkautta ja valoa. Ihminen on noussut lähemmäs totuutta. Prosessi ei kuitenkaan ole valmis ennen kuin kosmos on erotettu kaaoksesta ja ihminen on rakentanut yhteiskuntansa ajattomuuden vakaalle perustalle. Ihmiskunnan ikiaikainen mysteeritraditio on kautta vuosituhansien säilyttänyt ymmärrystä siitä, kuinka vasta ajattoman totuuden perustalle rakennetaan aidosti tasapainoinen ja kestävä yhteiskunta. Siihen saakka maailma tulisi lepäämään erilaisten ajallisten uskontojen ja sopimusten epävakaalla perustalla, joiden tarjoamaan näennäiseen vakauteen ihmisen olisi viisainta olla luottamatta liikaa. Tämä ymmärrys on vielä selvästi löydettävissä esisokraatikoilta, mutta pian heidän jälkeensä, eli noin 400-luvulla eaa., kreikkalainen filosofia aloittaa sukelluksen kohti ajallisia, maallisia ja suhteellisia totuuksia. Sokrates kutsui filosofian alas taivaasta, kuten sanonta kuuluu.

Platonin filosofiasta on vielä löydettävissä suhteellisen korkeatasoinen ymmärrys siitä, kuinka aistein havaittava todellisuus kuuluu kaaoksen lainalaisuuksien piiriin; kuinka kaaos on kosmosta alhaisempaa, ja ettei aistitodellisuuden perustalle voida koskaan rakentaa mitään pysyvää tai kestävää. Platon kuvailee aistitodellisuutta ikään kuin petolliseksi ja harhauttavaksi varjomaailmaksi, jonka harhautusta pelkän arkijärkensä piirissä elävät ihmiset eivät koskaan voi täysin käsittää, ja jota kuvatakseen Platon käyttää muun muassa kuuluisaa luolavertaustaan. Ainoa luotettava perusta kestävälle hyvinvoinnille löytyy kosmoksen korkeammasta järjestyksestä; sen abstraktien, ajattomien ja muuttumattomien lakien ja periaatteiden ideamaailmasta, jonka ihminen voi tavoittaa vain järkensä keinoin. Mutta koska Platon ei itsekään kyennyt sen tarkemmin ymmärtämään, saati selittämään mitä konkreettista hyötyä korkeamman kosmisen järjestyksen löytämisestä olisi käytännön arkielämän kannalta, ymmärrys esisokraatikkojen filosofian keskeisimmästä sisällöstä ja merkityksestä kadotettiin pian. Jo Platonin oppilas Aristoteles kritisoi Platonin opetuksia ja ihmetteli mitä iloa ihmiselle voisi olla sellaisesta hyvästä, joka sijaitsee fyysisesti täysin saavuttamattomassa ja abstraktissa ideamaailmassa. Eihän abstraktin ideamaailman ymmärrys tee lääkäristä parempaa lääkäriä, kutojasta parempaa kutojaa, maanviljelijästä parempaa maanviljelijää tai talonrakentajasta parempaa talonrakentajaa. Näin järkeiltyään Aristoteles päättää keskittyä vain arkijärjellä ymmärrettävissä olevan ja aistein havaittavan luonnontutkimuksen pariin.

Toisin kuin Platon ja esisokraatikot, jotka tekevät selvän eron aistimaailman ja abstraktin järkiperäisen ideamaailman välille, Aristoteles tunnustaa enää vain yhden todellisuuden olemassaolon; sen, joka meitä ympäröi, jonka me näemme, haistamme, maistamme, kuulemme, tunnemme ja jossa me päivittäin elämme ja liikumme. Jos siis Sokrates kutsui filosofian alas taivaasta, vastasi Aristoteles puolestaan sen juurruttamisesta tukevasti maaperään.

Aristoteleen jälkeen antiikin filosofian kultakausi alkoi vähitellen hiipua. Euroopassa alkoi pitkä taantumuksen aikakausi, jonka aikana filosofit joutuivat laajamittaisen vainon kohteeksi. Ne, jotka kykenivät pakenemaan, pakenivat arabimaailmaan, josta tuli korkeahenkisen tiedon säilytys- ja turvapaikka vuosisadoiksi. Kun antiikin filosofia teki lopulta paluun keskiajan Eurooppaan noin vuoden 1 000 jKr. tienoilla, ja kun keskiajan kirkonmiehet sitten tutustuivat antiikin filosofien kuvauksiin tämän- ja tuonpuoleisesta todellisuuden tasoista, tulkitsivat he tuonpuoleisen yksiselitteisesti maagiseksi, yliluonnolliseksi ja okkulttiseksi. Tämän väärinkäsityksen johdosta tiede ja henkisyys käsitetään yhä edelleen ikään kuin toistensa vastakohdiksi, vaikka todellisuudessa tiede on henkisyyden korkein metodi. Puhtaimmillaan henkisyys on puhtaimman järjen ja totuuden jetsintää, johon tieteellinen menetelmä nimenomaan pyrkii.

Väärinkäsitysten välttämiseksi kertaan perusasioita yhä uudestaan: Todellisuuden metafyysinen perusjärjestys koostuu kahdesta tasosta: tämän- ja tuonpuoleisesta. Tämänpuoleisella viitataan aivan tavalliseen aistein havaittavaan arkitodellisuuteen, joka on ikuisen muutoksen tilassa ja jota siitä syystä kutsutaan myös kaaokseksi. Tuonpuoleisella taas viitataan aistein havaitsemattomaan, abstraktiin ja järkiperäiseen todellisuudentasoon, jota voidaan kutsua esimerkiksi kosmokseksi tai logokseksi, ja jonka olemassaolon matemaattiset luonnonlait sekä niiden varaan rakennettu teknologia meille nykyisin joka hetki todistavat. 

Viimeiset vuosituhannet ovat olleet kaaoksen hallituskautta, jota voidaan myös nimittää kuoleman aikakaudeksi. Läpi vuosituhansien ihmiset ovat odottaneet kuoleman jälkeistä elämää, jolla siis alun perin tarkoitettiin kuoleman aikakauden jälkeistä aikakautta, jolloin yhteiskunta perustettaisiin ajallisen perustan sijaan ajattomalle perustalle.

Aristoteleen aikaan saama luonnonfilosofian maallistaminen aloitti konkreettisen luonnontutkimuksen tradition ja oli välttämätön välivaihe, joka ihmiskunnan täytyi ottaa päästäkseen eteenpäin. Aitoa hedelmää se kykeni tuottamaan kuitenkin vasta reilut 2 000 vuotta myöhemmin. Vasta Galilein ja Newtonin myötä ihmiskunta kykeni ensimmäisen kerran todella läpäisemään kaaoksen sumuverhon ja kirjoittamaan ylös ensimmäiset aistimaailman takaiset universaalit ja ajattomat ideat: ensimmäiset ajattomat luonnonlait. Näin yhteys esisokraatikkojen ja Platonin kuvailemaan abstraktiin – ainoastaan järjen kielellä käsitettävään ja matematiikan kielellä kuvailtavissa olevaan – ideamaailmaan oli muodostunut. Alkunsa sai ennen näkemätön maailmanlaajuinen kehitysprosessi, jolle ei löydy vertaa koko ihmiskunnan tunnetusta historiasta.