Kun suuren tietäjän huomio on toisaalla, valjastaa nuori vesimies luonnonvoimat palvelemaan omia tarkoitusperiään. Ymmärtämättömyyttään hän tekee sen kaiken kuitenkin tasapainon lakien vastaisesti ja korkeampaa järjestystä uhmaten. Hän luo luudasta itselleen apulaisen, siis eräänlaisen työtä helpottavan koneen, joka hoitaa nyt vedenkannon hänen puolestaan.
Alussa kaikki sujuu hyvin, mutta lopulta taika riistäytyy kokemattoman taikurin käsistä, sillä hän ei tiedä kuinka kerran käynnistetyn mekanismin saisi oikaistua ja palautettua takaisin tasapainoon. Yrittäessään korjata tilannetta, hän vain pahentaa asioita entisestään saaden aikaan suuren vedenpaisumuksen, joka uhkaa hukuttaa alleen koko maailman. Järjestys palaa vasta kun tietäjä palaa takaisin. Tietäjä erottaa veden maasta ja palauttaa kosmisen järjestyksen.
Nämä ikivanhat myyttiset sadut, joita kaikkia yhdistää varsin samankaltainen juonirakenne ja symbolikuvasto – niin sanottu monomyytti – on perinteisesti mielletty lasten ajanvietteeksi, mutta kun lukija pääsee jyvälle ikiaikaisen symbolikuvaston kerronnallisesta logiikasta, avautuu hänelle näiden satujen takaa kokonaan uusi tiedon, viisauden ja ymmärryksen taso, joka ei ole enää lainkaan lapsellinen, vaan äärimmäisen tärkeä, opettavainen ja ajankohtainen juuri omassa ajassamme.
Olipa kyse sitten prinsessa Ruususesta ja koko valtakunnan vaipumisesta syvään uneen; vanhempien hylkäämästä, pimeään metsään eksyneestä tai valtavan pedon vatsaan pudonneesta lapsesta; oman alkuperänsä kadottaneesta ja syntyperänsä unohtaneesta poikasesta; manalaan joutuneesta ja reittiä ulos etsivästä tietäjästä; maan alaiseen luolaan vangitusta tai meren rantakiveen kahlitusta neidosta; mierolle ajautuneesta, tieltä eksyneestä, parroittuneesta ja onton puunrungon sisällä asuvasta kuninkaan pojasta, tai melkeinpä mistä muusta ikivanhasta sadusta tai tarinasta hyvänsä, on niillä kaikilla myös syvällisempi ja opettavaisempi henkinen puolensa, jotka universaalin symbolikuvaston kautta tulkittuina auttavat ihmistä ymmärtämään paremmin omaa matkaansa halki pimeän maailmanajan kohti valoa ja pelastusta.
Syksyllä vuonna 1666 ruttoa kaupungista pakoon lähtenyt nuori Isaac Newton istuu puun alla Englannin maaseudulla. Yhtäkkiä omena irtoaa oksasta ilman mitään näkyvää syytä ja putoaa tömähtäen maahan hänen edessään. Jokin voima veti omenaa puoleensa niin kauan, kunnes oksa antoi periksi. Tämä tapaus saa Newtonin pohdiskelemaan painovoimaa matemaattisena käsitteenä. Pohdiskelu johtaa oivalluksiin ensimmäisistä matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavista luonnonlaeista.
Newtonin myötä kaaoksen merestä nousee vihdoin esiin jotain aidosti kestävää ja ajatonta. Vuosituhansia kestänyt etsintä on vihdoin tuottanut tulosta. Näin käynnistyy tieteen ja teknologian vallankumous, joka aloittaa ihmiskunnan nopean, mutta vaarallisen ylösnousun pois kaaoksen pimeimmistä ja syvimmistä syövereistä kohti valoa ja pelastusta.
Muinais-egyptiläisessä kansanrunoudessa pyramidin lakikivi, niin sanottu benben-kivi, on keskeinen osa maailmansyntyrunoutta. Lakikivi symboloi kaaoksen alkumerestä esiin nousevaa lujaa ja vakaata perustaa – kosmoksen korkeampaa lakia ja järjestystä – jonka perustalle taivaasta laskeutuva lintuhahmo rakentaa uuden maailman. Usein ensimmäinen yritys kuitenkin päättyy epäonnistumiseen. Tämä ensimmäinen tiedon puun hedelmä – tuo ensimmäinen kaaoksesta esiin nouseva perusta – on näet luonteeltaan hieman arveluttava. Hedelmä on pintapuolisesti kaikin puolin hyvä ja kaunis, mutta sen toinen puoli... Se ei ole aivan puhdas, vaan yhä edelleen aikaan sekoittunut ja sellaisena omiaan johdattamaan ihmisiä harhaan ja vaivuttamaan heidät petolliseen uneen.
Vaikka Newtonin myötä maailmaan ilmestyy kokonaan uudenlainen energia, joka aiheuttaa yhteiskunnissa valtavia muutoksia ja ennen näkemätöntä edistystä, ei yhteiskunnan perusrakenteiden tasolla mikään kuitenkaan muutu. Yhä edelleen yhteiskunnat ovat elimellisesti aikaan sidottuja. Yhä edelleen ajan mekanismit pyörittävät yhteiskuntia. Yhä edelleen yhteiskunnat ovat rakenteellisesti epätasapainossa suhteessa ympäristöönsä. Valtavista pintapuolisista muutoksista huolimatta mikään yhteiskuntien perustasolla ei kuitenkaan muutu. Vaikka hedelmä on pinnaltaan hyvä ja kaunis, on se yhä edelleen myrkyllinen sisältä.
Niinpä ensimmäinen kaaoksesta esiin nouseva perusta on luonteeltaan petollinen: vain puoliksi hyvä hedelmä, jonka toinen puoli on yhä edelleen lumottu ja uneen tuudittava. Tiede ja teknologia tuovat kyllä valoa, edistystä ja hyvinvointia maailmaan, mutta tuo valo paistaa vain harvoille ja sen tuottama hyvinvointi on ehdollista ja epätasaisesti jakautunutta. Monien ihmisten arkielämä helpottuu, mutta sodat, puute, niukkuus ja kärsimys eivät sittenkään katoa maailmasta mihinkään. Pikemminkin päinvastoin: kaaos yhteiskuntien perustana ylläpitää maailmassa sotia, joista tulee tieteen ja teknologian myötävaikutuksella vain entistäkin julmempia. Kaaoksen voimat ottavat kosmoksen tarjoaman potentiaalin omaan käyttöönsä ja alkavat ajaa sen turvin omaa ajallista asiaansa korkeamman järjestyksen vastaisesti. Paikallisesta edistyksestä huolimatta kokonaisuus pysyy kaoottisena ja teknologian suhde ympäröivään luontoon epätasapainoisena ja tuhoavana. Kaikki vaikuttaa pintapuolisesti järkevältä, mutta on siitä huolimatta jollain oudolla, selittämättömällä ja hyvin perinpohjaisella tavalla kieroutunutta.
Ratkaisu tähän ongelmaan on lopulta kuitenkin äärimmäisen yksinkertainen ja ehkäpä maailmanhistorian tunnetuin. Se löytyy lähes jokaisen mytologisen perusteoksen ensimmäisiltä sivuilta. Kaikissa niissä kuvataan maailman synty, jota edeltää kosmoksen erottaminen kaaoksesta: ajattoman tiedon ja totuuden erottaminen ajallisesta tiedosta ja totuudesta. Tiedon puun hyvät hedelmät ovat ajattomia ja johtavat vakauteen, tasapainoon, pysyvään hyvinvointiin ja hyvään elämään. Tiedon puun huonot hedelmät ovat ajallisia ja johtavat vastaavasti kaaokseen, kärsimykseen, kuolemaan ja kadotukseen. Viisas valitsee oikein.
Aikaan sidotun yhteiskunnan ja ajan henkeä myötäilevän arkijärjen puitteissa tuntuu usein siltä, ikään kuin puhdas arkijärki olisi asetettu palvelemaan pimeyden voimia. Kuinka muuten olisi mahdollista, että korkein juridinen, taloustieteellinen tai valtiotaidollinen järki johtaa niin usein valtavaan inhimilliseen hätään ja kärsimykseen tai petollisimman, kavalimman ja nihilistisimmän machiavellilaisen kieroilijan voittoon ja menestykseen. Väärinkäytöksen mahdollistavia porsaanreikiä yritetään toki jatkuvasti tilkitä lainsäädännön keinoin, mutta lainsäädäntö kykenee lievittämään vain sairauden näkyviä oireita – ei parantamaan itse sairautta, joka perimältään on sisäsyntyistä ja seurausta ajalliselle perustalle rakennetusta järjestelmästä itsestään. Lopullinen ratkaisu ongelmaan löydetään vasta kun ajaton erotetaan ajallisesta, eli kun kosmos erotetaan kaaoksesta – paitsi teoreettisella ja käsitteellisellä tasolla, myös varsin konkreettisesti yhteiskunnallisella tasolla kokonaisvaltaisen ajattoman yhteiskuntasuunnittelun keinoin.
Myös muun muassa kalevalaisessa ikirunoudessa ensimmäinen maailman perusta on luonteeltaan petollinen ja harhauttava. Lintu lentää kaaosta symboloivan alkumeren yllä ja etsii vakaata perustaa pesälleen – aivan kuten muinaisegyptiläinen vastineensakin. Vihdoin kaaoksesta nousee esiin jotain, joka vaikuttaa pintapuolisesti vakaalta ja luotettavalta, ja niin lintu laskeutuu ja rakentaa sille pesänsä. Vaikka perusta pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaakin vakaalta, on se sitä kuitenkin vain päällisin puolin. Niinpä ensimmäinen pesä sortuu ja munat vierivät veteen. Vasta epäonnistuneen yrityksen jälkeen oivalletaan ajattoman, aidosti vakaan ja muuttumattoman perustan tärkeys. Vasta epäonnistuneen yrityksen jälkeen koittaa todellinen maailman synty.
Suomalaiskarjalaisessa ikirunoudessa tunnetaan myös universaali kuvaus jumalallista ja taivaallista alkuperää olevasta kipinästä, joka putoaa alas ja joutuu itselleen väärään elementtiin. Tapaus aiheuttaa hetkellisen häiriön kosmiseen järjestykseen, sekä paljon tuskaa ja kärsimystä paitsi ihmisille, myös ympäröivälle luonnolle. Lopulta järjestys ja tasapaino kuitenkin palautetaan, ja niin alkuvalkeasta irronnut kipinä löytää taas oman paikkansa osana korkeampaa järjestystä.
Niin sanotussa päivänpäästörunoudessa päivä on kätketty vuoren tai kiven sisään. Vuosituhansien ajan korkeampi järjen-, tiedon- ja totuuden valo pysyy ihmisiltä salattuna ja ihmiset ovat tuomittuja värjöttelemään pimeyden voimien alaisuudessa. Kun päivä vihdoin pääsee kivestä, sijoitetaan se ensin paistamaan joksikin aikaa vain hyväosaisille. Myöhemmin sen asemaa kuitenkin korjataan, jonka jälkeen päivä pääsee paistamaan tasapuolisesti kaikille.
Kaaoksesta ylösnousu kuvataan siten kaksiosaiseksi tapahtumasarjaksi. Ensin tulee harhauttaja: ulkoa kaunis, mutta petollinen sisältä. Se tekee paljon ihmetekoja ja saa aikaan paljon hyvää, mutta koska ajallinen on yhä erottamatta ajattomasta, on se todellisuudessa vain puoliksi hyvä hedelmä. Niinpä ensimmäinen perusta rakennetaan vain puoliksi hyvälle perustalle, eikä se kestä. Vasta toinen yritys tuottaa lopullisen onnistumisen.
Universaali symbolikuvasto tuntee myös häärunouden käsitteen. Ylösnousu alkaa, kun näyttämölle astuu tietävä ja taitava sulhanen: ensimmäinen perusta. Sulhanen on kuitenkin vailla viisautta ja vakautta – vailla morsianta. Niinpä hän lähtee vaeltamaan kohti pohjoista, sillä morsian ja häähuone sijaitsevat pohjolassa. Pohjoinen ilmansuunta rinnastuu ikiaikaisessa symbolikuvastossa myös manalaan: kuolleiden maailmaan. Ihmisen matka ajattomuuteen kulkee aina manalan syvimpien vesien kautta.
Aikansa pimeydessä vaellettuaan sulhanen saapuu vihdoin pohjolaan, mutta morsianta pidetään yhä edelleen sulhaselta piilossa. Morsianta odotellessaan sulhaselle annetaan lukuisia tehtäviä, joita hän joutuu nyt yksin ratkomaan. Hän tekee paljon ihmetekoja ja saa aikaan suurta edistystä, mutta aiheuttaa samalla kuitenkin myös valtavasti tuskaa ja kärsimystä sekä ihmisille että ympäristölle. Lopulta, kun määrätty aika tulee täyteen, saa sulhanen vihdoin morsiamensa. Näin tieto saa rinnalleen viisauden ja seuraa pohjolan häät: ikisopu, manalasta ylösnousu ja uuden maailman synty.
Universaalin ikirunouden draamankaari on löydettävissä pääpiirteissään samanlaisena kaikkialta maailmasta, mikä viittaa jonkinlaisen yhtenäiskulttuurin olemassaoloon jo ennen tunnettuja korkeakulttuureja – tai sitten seikalle on olemassa jokin muu selitys. Yhtä kaikki – kaikki muinaiset kulttuurit tuntevat samankaltaisen tarinan vedenpaisumuksesta. Kaikki muinaiset mytologiat ja mysteeritraditiot toistavat yhtä samaa draaman kaarta, jossa pääasiallisena tapahtumapaikkana on kuolleiden maailma ja pääasiallisena tehtävänä manalasta ylösnousu. Täsmälleen sama symbolikuvasto ja draamankaari löytyvät muun muassa myös Raamatusta.
Alussa - ennen manalaan syöksyä – kaikki on hyvin. Ihminen on yhtä totuuden kanssa ja elää kestävän tasapainon ja hyvinvoinnin tilassa ihmiskunnan kultakautta. Jostain syystä ihminen kuitenkin ottaa kohtalokkaan harha-askeleen ja ajautuu ajattomasta totuudesta erilleen. Totuuden kipinä irtoaa alkuvalkeasta ja putoaa yksin alas pimeään. Ihminen menettää tasapainon ja putoaa ajattomuudesta aikaan; syöksyy paratiisista alas tuonelaan; putoaa elämän valtakunnasta alas kuoleman valtakuntaan; eksyy pimeään metsään; joutuu maan tai veden alle; luolaan, hautaan, labyrinttiin tai jonkin suuren pedon mahaan tai suolistoon. Hän painuu symbolikuvaston pohjaosaan; putoaa taivaan valosta, lämmöstä ja kirkkaudesta keskelle yöllistä kylmyyttä ja pimeyttä – keskelle kaaoksen öistä ja myrskyävää merta.
Manalaan joutuessaan tarinan sankari lumotaan tai hän nukahtaa. Hänen kipinänsä sammuu ja hän kylmettyy, kovettuu, kivettyy, jäätyy tai jähmettyy. Hän kuolee ja hänestä tulee osa kaaoksen virtaa. Vaihtoehtoisesti totuutta symboloiva ja hyvinvointia ylläpitävä esine ryöstetään tai se katoaa, putoaa ja rikkoutuu. Palaset huuhtoutuvat tuonelan virtaan ja edelleen mereen, jonne ne katoavat ihmisiltä ehkäpä ikiajoiksi.
Kadotettuaan totuuden ja syöksyttyään ulos paratiisista, ihminen tuomitaan elämään vuosituhansien ajan pimeydessä vailla suoraa yhteyttä korkeampaan, hyväntahtoiseen ja huolehtivaan universaaliin energiaan. Ihminen asuttaa nyt manalan saarta keskellä kaaoksen merta. Paluu taivaan kirkkauteen on estynyt vuosituhansiksi. Vaikka päällisin puolin kehitys vaikuttaa pysähtyneen, jotain kuitenkin kasvaa ja kehittyy jatkuvasti silmin näkymättömissä. Maailma on hedelmöittynyt ja aika käy raskaaksi. Toukka koteloituu ja kotelo kivettyy. Alkaa vankeus, pitkä odotus ja pakkotyö syvällä maan alla kiven sisässä. Eletään uuden ihmiskunnan sikiövaihetta. Se mikä silmin nähtynä vaikuttaa kuolleelta kuin kivi, onkin todellisuudessa kuoriutuvan perhosen kohtu. Myös ihmiskunta elää toukan tavoin pimeää maailmanaikaa odottaen, kasvaen ja kehittyen hiljalleen pimeässä vankityrmässään aikaa lusien. Koko luomakunta odottaa uutta päivän koittoa ja uuden maailman syntyä; hetkeä, jolloin kivi vieritetään haudan suulta; jolloin ihminen kokee ylösnousun ja paluun korkeamman järjestyksen yhteyteen. Mutta odottavan aika on pitkä. Ihmisten päälle on langetettu vuosituhansien mittainen aikaan sidottu kirous, jonka aikana nainen on synnyttävä lapsensa kivulla ja mies on hankkiva leipänsä kovalla työllä.
Pimeässä maailmanajassa ihmisen ylevät piirteet sammuvat ja kaikki yhteydet taivaaseen katkeavat. Verho todellisuuksien välillä sankkenee ja pimeys tiivistyy. Ihmiset muuttuvat yhä enemmän eläinten kaltaisiksi ja heidän sääntönsä ja lakinsa muuttuvat julmiksi ja raaoiksi kuin viidakon lait. He vetävät ylleen eläimen nahkan. Monista heistä tulee petoja, mutta monet heistä tulevat myös itse kahlituiksi, vainotuiksi ja jahdatuiksi kuin teuraseläimet. Heitä kiusataan, ahdistellaan, vangitaan ja ohjataan pakkotyöhön. He kulkevat varjojen maassa, jota pimeys ja vääryys hallitsevat, ja jossa ajan henki suosii väärintekijää. Aika on pimeyden, sokeuden, hulluuden ja kärsimyksen kyllästämää. Monet yrittävät viimeiseen asti taistella kirousta vastaan, mutta lopulta yksikään ei ole kyllin vahva.
Kirouksen syvimpään vaiheeseen saavuttaessa kukaan ei säästy lumouksen vaikutukselta. Joka ikinen on vaipunut syvään uneen, eikä kukaan enää tiedosta omaa tilaansa, saati käsitä kokonaisuutta – mistä kaikessa perimiltään on kyse. Nekin, jotka heräävät hetkeksi, nukahtavat pian uudestaan. Eletään tietoisuuden synkintä yö vaihetta. Mikään vallitsevassa ajassa ei suosi heräämistä, saati valveilla oloa. Yön pimeydessä kaikki kääntyy päälaelleen. Totuus kuulostaa ihmisten korvissa lapsellisilta saduilta, mutta todellisia sadunkertojia ja valehtelijoita pidetään totuuden puhujina. Niinpä suurimmat teeskentelijät, valehtelijat ja pyrkyrit nousevat yhteiskunnissa korkeimpiin asemiin ja saavat aikaan valtavaa kollektiivista kärsimystä ja tuskaa. Eletään väärän kuninkaan aikakautta. Vietetään väärän kuninkaan päivää, jolloin kaikki kääntyy nurinkurin; jolloin suurimmat klovnit valitaan valtakuntien johtoon ja kaikki tehdään juuri päinvastoin kuin pitäisi. Monet tiedostavat tämän, mutta kukaan ei käsitä mistä se johtuu – miksi maailma on niin hullu kuin se on.
Suurimman hädän ja epätoivon hetkellä pohjan pimeimmästä onkalosta löytyy kuitenkin suuri aarre; kauan sitten särkyneen taikakalun puuttuva palanen, jonka avulla kammottava lumous alkaa hiljalleen väistyä. Elementit, jotka vuosituhansien ajan ovat olleet sekoittuneena toisiinsa, alkavat hiljalleen erottua toisistaan. Ihminen löytää kaaoksen keskeltä vihdoin kestävää, pysyvää ja vakaata maata jalkojensa alle, jonka turvin hän kykenee ensimmäistä kertaa vuosituhansiin ponnistamaan aidosti ylöspäin. Samassa pimeys alkaa hiljalleen väistyä. Näin alkaa nopea, mutta vaarallinen ylösnousun aika. Uuden maailman syntyhetki lähestyy.
Aivan kuten synnytyksessä, loppuhuipennusta edeltää kiihtyvät supistukset ja alati kasvava paine. Loppua kohden kaikki tapahtuu yhä nopeammin ja yhä suuremmalla intensiteetillä. Vain hetki ennen varsinaista synnytystä koetaan suurimmat synnytystuskat, mutta sillä hetkellä, kun lapsi todella syntyy, myös kipu lakkaa ja vastasyntynyt lasketaan uupuneen mutta onnellisen äidin rinnoille. Koittaa ylösnousun hetki. Jää sulaa ja kevät koittaa. Ihminen vapautuu kaaoksen vesien vankeudesta ja nousee vedestä. Kosmos erotetaan kaaoksesta ja ihminen asettuu tasapainoiseksi osaksi korkeampaa järjestystä. Kaikki harhan perustalle rakennettu huuhdotaan pois ja se katoaa ajan virtaan. Mikä on rikki, se korjataan; mikä on erillään, se yhdistetään; mikä on hajallaan, se eheytetään. Ei vain niin, että kaikki palaa ennalleen – kuten oli ennen putoamista – vaan niin, että kaikesta tulee jopa entistäkin ehompaa. Pitkä kuoleman kokemus virvoittaa ihmiskunnan uuteen kevääseen; ennen näkemättömän ja kokemattoman kehityksen, tasapainon ja hyvinvoinnin aikakauteen.
Päivän pääseminen kivestä; kuolleen sankarin ylösnousu maan alta tai vedestä; kaaoksen vesien väistyminen; merimatkan, orjuuden, synnin, erämaavaelluksen tai pitkän pimeän yön päättyminen. Kaikki nämä ja lukemattomat muut symboliset kuvaukset voidaan käsittää yhden ja saman tapahtumasarjan kuvauksiksi. Kyse ei ollutkaan kuvitteellisesta tarinasta, vaan sadun muotoon puetusta ihmiskunnan monituhatvuotisesta kehityskertomuksesta, jota parhaillaan elämme todeksi. Ylösnousu on jo käynnissä, mutta uusi maailma syntyy vasta kun kosmos on erotettu kaaoksesta ja ihmiskunta löytänyt oman paikkansa osana universaalia järjestystä.
Mikäli edellä esitelty symbolikuvasto halutaan esittää piirroksen muodossa, voidaan sitä kuvata ympyränä, jonka alapuoli on veden ja maan vallassa ja yläpuoli vastaavasti, lämmin, kuiva ja aurinkoinen. Ihmisen alkuperä on symbolikuvaston yläpuolella (kansi), jota hallitsee kosmos ja aineeton henki (logos). Symbolikuvaston pohjapuoli kuuluu puolestaan kaaoksen vallan alaisuuteen. Täysi kierros pitkin ympyrän kehää vastaa Platonin täydellistä vuotta (noin 24 000 – 26 000 vuotta), jona aikana ihmiskunta vaeltaa vuoroin valossa ja vuoroin varjossa. Ympyrä on jaettu kahteentoista aikakauteen, ja aikakauden osoittimena toimii auringon kultainen pallo. Menemättä sen syvemmin yksityiskohtiin, esitän seuraavassa lyhyesti symbolikuvaston peruslogiikan.
Aivan kuten kellotaulu on jaettu 12 osaan, samoin myös tähtitaivas on jaettu 12 huoneeseen. Vuoden kuluessa aurinko viettää noin kuukauden kussakin eläinradan huoneessa. Tähdistöt muodostavat matkan varrelle ikään kuin taustakankaan, joka maisemoi taivallusta ja jonka perustalle vuodenkierron tarinankerronnallinen kehys voidaan rakentaa. Tavanomaisen vuodenkierron lisäksi aurinko kiertää myös hitaampaa kierrosta päinvastaiseen suuntaan. Ilmiö tunnetaan astronomiassa nimellä prekessio. Platon nimitti sitä Suureksi vuodeksi. Suuri vuosi koostuu kahdestatoista noin 2 000 vuoden mittaisesta aikakaudesta. Ajanlaskun alku osuu Kalojen aikakauden alkuhetkiin, joten näihin aikoihin olemme siirtymässä Kalojen aikakaudesta Vesimiehen aikakauteen.
Hahmottaaksemme paremmin dualistista valon ja pimeyden välistä taistelua, pyrimme hakemaan vertauskuvia luonnosta. Maailman ensimmäiset korkeakulttuurin kehittyivät kravun kääntöpiirin läheisyydessä, jossa päivän ja yön välinen taistelu tarjosi oivan viitekehyksen symbolikuvastolle. Pohjolassa tuo sama vertauskuvallinen taistelu koetaan vuodenkierron vaiheilla, jossa auringon symbolinen kuolema voidaan kokea konkreettisesti napapiirien takaisessa luonnossa. Näin ollen arktiset alueet tarjoavat ilmiölle mitä parhaimman näyttämön. Eteläisen napapiirin takana ei ole muuta mannerta kuin kylmien merivirtojen ympäröimä Antarktis, jota edes ympärivuorokautinen auringonpaiste ei kykene vapauttamaan ainaisesta lumesta ja jäästä. Rikas symbolikuvasto edellyttää neljää vuodenaikaa ja myös kesäiseltä luonnolta runsasta kasvillisuutta ja eläimistöä, jollainen voidaan käytännössä löytää ainoastaan lämpimien merivirtojen hellimältä pohjoiselta pallonpuoliskolta ja sieltäkin oikeastaan vain suhteellisen pieneltä alueelta golf-virran lämmittämästä Fennoskandiasta.
Maapallon kaavakuva voidaan piirtää kahdellatoista jaolliseen ympyrään oheisen kuvan osoittamalla tavalla. Kuvassa kääntöpiirien väliin piirretty mutkitteleva sinikäyrä kuvaa auringon vuotuista liikettä kääntöpiirien välissä. Auringon nouseva trendi näkyy luonnon kukoistuksena ja hyvinvointina, kun taas laskeva kehityssuunta ilmenee vastaavasti luonnon lakastumisena ja kuolemana. Vuodenkierto kulkee neljän kardinaalipisteen kautta, jotka ovat Oinas, Krapu, Vaaka ja Kauris. Kardinaali tulee latinankielen sanasta ”cardos” joka merkitsee saranaa. Vuodenkierron neljä saranaa toimivat portteina uuteen vuodenaikaan. Oinas avaa portin kevääseen, Krapu kesään, Vaaka syksyyn ja Kauris talveen. Vaikka todellisuudessa tähdistöt muuttavat paikkaansa hitaasti prekession vuoksi, on symbolikuvasto silti pysyvästi lukittu edellä esitettyyn asentoon.
Auringon vuodenkierto kulkee kahdentoista eläinradan tähdistön kautta. Sykli alkaa kevätpäiväntasauksesta, jolloin aurinko on Oinaassa. Auringontaipaleen huippukohdat koetaan Kravun ja Kauriin tähdistöissä, jotka ovat antaneet nimensä kääntöpiireille. Myös Vaaka on kuviossa omalla paikallaan vaa'ankielen asemassa. Kaikki tämä on ilmaistavissa 12:lla jaollisella ympyrällä.
Auringon vuodenkierto voidaan kuvata myös seuraavan kuvan tavoin kantena ja pohjana. Keväälle ja kesälle (kansiosalle) ovat tyypillisiä vaaleat värit, kun taas syksylle ja talvelle (pohjaosalle) luonteenomaisimpia ovat tummat sävyt. Taivaan kantta hallitsee aurinko ja elämänvoima – aivan kuten kesä on auringon ja elämänvoiman aikaa. Vastaavasti pohja kuuluu pimeydelle ja kuolemalle. Talven symbolikuvastossa luonto lepää kuolleena veden (lumen) alla odottamassa keväistä virkoamistaan. Kesällä aurinko hallitsee taivaankantta ja kuu pysyttelee sivuroolissa. Talvella tilanne on päinvastoin: kuu nousee korkealle ja aurinko luimistelee matalalla horisontissa.
Auringon vuodenkierrosta johdettu symbolikuvaston kansi ja pohja.
Jos rinnastamme edellä käsitellyn symbolikuvaston niin sanottuun suureen vuodenkiertoon, alkaisi pimeä aikakausi noin 12 000 – 13 000 vuotta sitten. Tämä arvio asettuu yksiin Platonin kertomuksessa mainitun Atlantiksen uppoamisen kanssa. Noihin aikoihin maailma siirtyi symbolikuvaston kansipuolelta symbolikuvaston pohjaosaan ja samalla ikään kuin jumalan selän taakse. Ihmiskunta siirtyi valosta pimeyteen. Alkoi kaaoksen ja kuoleman aikakausi. Vedenpaisumusta seuraavat 6 000 vuotta olivat unohduksen ja taantumuksen aikakautta, jonka jälkeen ylitettiin symbolikuvaston pohjaosa, josta alkoi hidas ylösnousun aikakausi. Samoihin aikoihin alkoi myös ihmiskunnan kirjoitettu historia. Oma sijaintimme tässä piirroksessa on kannen ja pohjan rajalla, silti kuitenkin yhä edelleen pohjan puolella.
Vaikka tämä historiankuvaus on täysin fiktiivinen, on sen peruslogiikka kaikesta huolimatta kuitenkin hyvä tiedostaa.