60. Esisokraatikot ja metafysiikka

Länsimainen filosofia katsotaan yleisesti alkavaksi niin sanotuista esisokraatikoista noin vuonna 600 eaa. Koska myöhemmät sukupolvet ovat katsoneet parhaaksi luoda länsimaisesta filosofian historiasta johdonmukaisesti etenevän lineaarisen kehityskertomuksen, on ensimmäisiin filosofeihin ollut yleisesti tapana suhtautua hieman väheksyen – joskin hyväntahtoisesti. He olivat ensimmäisiä, joten lineaarisen historiankirjoituksen puitteissa on ajateltu, ettei heidän filosofiansa voinut olla vielä täysin kehittynyttä. Tässä esityksessä unohdamme kuitenkin kaikki tämänkaltaiset ennakkoasenteet ja keskitymme yksinomaan siihen, mitä esisokraatikoilla oli sanottavanaan. Erityinen kiinnostuksemme kohdistuu heidän kuvauksiinsa kaikkeuden metafyysisestä perusjärjestyksestä.

Esisokraatikoista Ksenofanes (570 – 480 eaa.) oli ensimmäinen historiaan jäänyt filosofi Euroopan mantereella, joka muotoili ajatuksen yhdestä pyöreästä totuudesta; kaikkeuden taustalla vaikuttavasta korkeammasta kosmisesta järjestyksestä, joka oli abstrakti, aisteille näkymätön, järkiperäinen, universaali, ikuinen, muuttumaton ja liikkumaton, mutta silti kaikkialla alati vaikuttava ja kaikessa läsnä oleva laki ja järjestys. Tämä korkeampi luonnonjärjestys ei ollut persoonallinen voima, vaan ilmeni kaikkialla luonnossa kaikille osapuolille yhtä tasapuolisena.

Ksenofaneen kosmos oli universaali ykseys; kaiken käsittävä ja kattava, luonteeltaan ääretön, ajaton ja rajaton korkeampi järjestys, joka oli voimassa ja vaikutti täysin samanlaisena kaikkialla universumissa. Jos Ksenofaneen täytyi kuvailla jotenkin tuota kaikkeuden perustana toimivaa korkeamman totuuden ja järjestyksen hahmoa, kuvaili hän sitä pallon muotoiseksi ykseydeksi.

Ksenofanes kertoi aistitodellisuuden taustalla vaikuttavan vielä perustavanlaatuisemman todellisuuden tason, jota ihmiset eivät kuolevaisuutensa – siis aikaan ja kaaokseen samaistumisensa – johdosta kyenneet kuitenkaan tavoittamaan arkitodellisuudessaan. Koska kuolevaisten tieto oli pääsääntöisesti ajallista tietoa ja käsitteli pääasiassa vain muutoksenalaista arkitodellisuutta, oli kaikki heidän tietonsa perimältään harhauttavaa ja turhaa.

Todellinen ja aidosti merkityksellinen tieto oli Ksenofaneen mukaan ajatonta, kuolematonta ja katoamatonta tietoa. Se oli ikuista tietoa fyysisen aistitodellisuuden tuonpuoleisen järjestyksen ajattomista matemaattisista luonnonlaeista ja niiden ikuisista muuttumattomista periaatteista. Todellinen viisaus oli ajatonta henkistä viisautta, joka myös kumpusi ajattomuudesta, mutta joka pimeässä maailmanajassa oli ihmisiltä tyystin kadoksissa.

Myös toiselle suurelle esisokraatikolle, Parmenideelle (n. 520 - 450 eaa.), korkein totuus oli muodoltaan pyöreä. Totuus oli yksi: syntymätön, ikuinen, kuolematon ja katoamaton. Vain totuus oli totta, elävää ja olevaa. Kaikki muu oli alisteista ajalle, kaaokselle ja kuolemalle: siis harhaista, petollista ja katoavaa. Vain ymmärtämätön ihminen takertui tähän ensimmäiseen ja alhaisimpaan tarjolla olevaan todellisuuden tasoon. Korkeampi todellisuuden taso sijaitsi aistitodellisuuden takana ja oli vain järjellä käsitettävissä. Niinpä myös Parmenideen metafysiikassa todellisuus jakautuu selkeästi kahteen tasoon: ”yhtäällä on järkkymätön perusta pyöreänä totuutena, toisaalla ihmisen harhat vailla voimaa ja totuutta (…) Ei liioin tottumus tai tapa saa pakottaa sinua tielle, jolla silmäsi sokaistuvat ja korvasi alkavat kohista”.

Totuus, eli oleva, sijaitsi ajan ja tilan tuolla puolen, eikä ollut aistittavissa ihmisaistein. Mikään ei sitä uhannut. Mitään ei se myöskään tarvinnut. Sille ei voinut määrittää sijaintia, sillä se oli kaiken aikaa kaikkialla läsnä oleva. Se oli ajaton, jakamaton ja tasalaatuinen ykseys, joka lepäsi liikkumattomana ja muuttumattomana ajattomuudessa. Silti se ei ollut koskaan ikävystyttävä, vaan säilyi aina yhtä rikkaana, raikkaana, arvoituksellisena ja tyhjentymättömänä. Se ei koskaan menettänyt pisaraakaan tuoreudestaan, elinvoimaisuudestaan ja kauneudestaan. Sillä ei ollut alkua eikä loppua, vaan se oli ääretön ykseys, joka lepäsi autuaana ajattomuudessa oman itsensä ympärillä.

Parmenides – kuten kaikki esisokraatikot – jakoi siis todellisuuden karkeasti kahteen tasoon. Alemmat totuudet perustuivat aistien antamaan todistukseen ja sitä kautta luuloon, uskoon ja mielipiteisiin, kun taas korkeammat totuudet perustuivat tietoon: järjellä käsitettävissä olevaan kosmiseen järjestykseen ja sen ajattomiin luonnonlakeihin.

Aistihavaintoihin perustuva fyysinen todellisuus ja sen esittelemät lait ja periaatteet johtivat ihmisiä jatkuvasti harhaan ja loivat olemassaololle kestämättömän, epävakaan ja toisinaan jopa sietämättömän perustan. Parmenides nimitti aistitodellisuutta doksaksi, subjektiiviseksi mielipiteen tieksi. Ajaton todellisuus sen sijaan ei ollut mielipiteistä riippuvainen, saati mielipiteille alisteinen. Totuus oli ainoa todellinen, muuttumaton ja katoamaton todellisuus.

Ihmisen pyrkimystä korkeimpaan totuuteen Parmenides nimitti aletheiaksi, objektiiviseksi totuuden tieksi. Vain puhdas järki ja vilpitön totuudenetsintä saattoi johtaa ihmisen oikealle tielle, eli ymmärrykseen korkeammasta kosmisesta todellisuuden tasosta – niin henkisen kuin fyysisenkin totuudenetsinnän tasoilla. Totuuden tie oli ainoa pelastukseen johtava tie. Vain totuuden tie johtaisi ihmisen ulos ajallisen kaaoksen taikapiiristä ja sen ylläpitämästä noidankehästä.

Herakleitos (n. 500 eaa.) käytti kreikan kielen sanaa logos kuvaamaan universaalia kosmista lakia ja järjestystä, joka hallitsi kaikkea ja liitti kaiken yhteen. Logos oli yhtä kuin järki, ja tuo järki oli perimältään yhtä ihmisjärjen kanssa.

Herakleitoksen esittelemässä metafyysisessä symbolikuvastossa maailmankaikkeutta hallitsi eräänlainen alkuvalkea, ja ihminen oli siitä irronnut kipinä. Tuo kipinä oli lähtöisin taivaasta, mutta alkuvalkeudesta irrottuaan se oli pudonnut metafyysisen hierarkian alhaisimmalle tasolle ja joutunut keskelle kylmää, kosteaa ja henkisesti pimeää aikaan sidottua aistitodellisuutta: kaaosta.

Kipinä ei ollut alamaailmassa kotonaan, vaan tunsi palavaa tarvetta kohota takaisin ylös taivaan valoon, lämpöön ja kirkkauteen. Niinpä ihmisellä on olemuksensa puolesta paitsi kyky ja mahdollisuus, myös syvältä sisältä kumpuava tarve tavoittaa logoksen korkeampi luonnollinen järjestys ja nousta kaaosta hallitsevien pimeyden voimien alaisuudesta takaisin ajattoman totuuden ja korkeamman järjestyksen yhteyteen.

Ajallinen hallitsijuus rinnastui Herakleitoksen filosofiassa lapsen hallitsijuuteen: 'aika lapsi leikkivä, kuninkuus lapsen käsissä.' Aika leikkii arvaamattomasti kuin lapsi: vuoroin rakentaen ja vuoroin rikkoen, ja taas rakentaen ja rikkoen. Lapsen ymmärtämättömyyteen yhdistyi myös väkivalta ja armottomuus. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys johtivat aikaan samaistumiseen, mikä tunnistettiin kaiken kärsimyksen alkulähteeksi. Todellinen viisaus ja todellinen rauha löytyisivät vasta ajattomuudesta: vakaasta, ikuisesta ja muuttumattomasta perustasta, joka oli ristiriidaton ja tasapainoinen ykseys. Ihmisen tehtävänä oli järkensä keinoin löytää korkeampi todellisuuden taso, kytkeytyä sen turvin takaisin osaksi korkeampaa todellisuutta ja palauttaa maailma jälleen kosmisen järjestyksen yhteyteen.

On olemassa vain yksi luonnollinen laki ja järjestys, joka on yhteinen sekä ihmiselle ja kaikelle ympäröivälle luonnolle, myös koko universumille. Ne ikuiset luonnonvoimat, jotka pitävät planeetat kiertoradoillaan – jotka saavat auringon loistamaan ja elämän kukoistamaan – muodostavat perustan myös ajattomalle ihmisyhteiskunnalle. Ihmisen ei tarvitse eikä pidä kehittää luonnollisen lain ja järjestyksen rinnalle korvaavaa lakia ja järjestystä. Hänen tarvitsee vain kytkeytyä osaksi jo olemassa olevaa lakia ja järjestystä ja saavuttaa sitä kautta korkeampi universaali älykkyys ja tasapainotila ympäröivän luonnon kanssa. Näin tehdessään ihminen palaa vihdoin kotiin pitkältä yölliseltä erämaavaellukseltaan ja löytää oman paikkansa osana kokonaisuutta: oman luonnollisen paikkansa osana kosmista järjestystä.

Mutta pimeydessä vaeltavat ja kaaokseen samaistuneet ihmiset eivät tätä näe, eivätkä ymmärrä. Heille tärkeää on vain se, mitä he kykenevät silmillään näkemään, korvillaan kuulemaan ja käsillään koskettamaan. Herakleitos vertaa heitä nukkuviin tai maailmasta humaltuneisiin. Jokainen heistä elää aistitodellisuuden ansassa ikään kuin omassa yksityisessä unimaailmassaan, jossa he pitävät kaaoksen lakeja ja omia yksityisiä mielipiteitään korkeimpina totuuksinaan. Vasta kun ihminen herää ja selvittää päänsä, saattaa hän siirtyä todelliseen, kaikille yhteiseen järjelliseen todellisuuteen.

Myös muun muassa Platon, joka on lainannut keskeisimmät oppinsa esisokraatikoilta, kuvailee kaikkeuden kosmista järjestystä pyöreäksi ja pallomaiseksi. Myös hän pitää aistein havaittavaa arkitodellisuutta alempiarvoisena todellisuuden tasona ja kuvailee ajattoman, muuttumattoman, abstraktin ja aistein havaitsemattoman ideamaailman olemassaolon, joka on käsitettävissä vain puhtaan järjen keinoin.

Kun nykykosmologit kuvailevat kosmoksen hahmoa, käyttävät he niitä täsmälleen samoja kielikuvia, joita jo muinaiset esisokraatikot käyttivät. He kuvailevat kosmoksen hahmon läpimitaltaan noin metrin suuruiseksi, muodoltaan pyöreäksi ja olemukseltaan sileäksi pallomaiseksi hahmoksi, joka nousee esiin absoluutin tasalaatuisesta ykseydestä ja kätkee rakenteeseensa logoksen: maailmankaikkeuden ajattomat, matematiikan kielellä kuvattavissa olevat universaalit periaatteet ja lainalaisuudet. Kaikki mitä maailmankaikkeus aistein havaittavassa todellisuudessa ilmentää, on eräänlaista kosmisen järjestyksen ulosvirtausta ajassa ja tilassa.

Kosminen järjestys on todellisuuden vakaa ja muuttumaton perusta, joka vaikuttaa joka hetki todellisuuden taustalla, mutta on luonteeltaan abstrakti ja ikuisesti aistiemme ulottumattomissa. Ihminen kykenee kuitenkin järkensä keinoin läpäisemään aistitodellisuuden harhautuksen ja pukemaan logoksen ajattomat periaatteet matematiikan kielellä hahmotettaviksi luonnontieteellisiksi teorioiksi. Näin ihminen tavoittaa järkensä keinoin todellisuuden ajattoman tason ja sen ajattomat periaatteet, jotka eivät koskaan muutu. Ymmärrys aistitodellisuuden perustalla vaikuttavasta korkeammasta todellisuuden tasosta antaa ihmiselle paitsi hänen kauan etsimänsä vakaan ja luotettavan perustan, myös korkean tiedon ja teknologian, jotka yhdessä nostavat ihmisen ylös ajalle alisteisesta kaaoksesta korkeamman kosmisen järjestyksen yhteyteen.

Se mitä menneet sukupolvet kaaoksesta ylösnousulta odottivat ja mikä heidän ajatuksissaan näyttäytyi kaukaisen tulevaisuuden ihmeellisenä, mystisenä, ylimaallisena ja ylösnostavana energiana, ilmenee nykyihmiselle varsin konkreettisesti nykyaikaisena tieteenä ja teknologiana. Tiede ja teknologia vapauttaa ihmiset raskaasta raatamisesta, kuivaa hien heidän otsaltaan ja tuo helpotuksen heidän vaivoihinsa. Se ruokkii nälkäiset, vaatettaa alastomat, asuttaa asunnottomat, poistaa ihmisten kärsimyksen ja sairaudet, sekä moninkertaistaa heidän elinikänsä ja elämänlaatunsa. Nykyaikainen lääketiede saa rammat kävelemään, sokeat näkemään ja kuurot kuulemaan. Ajattoman viisauden ohjauksessa järki saattaa ihmisen lopulta myös tasapainoiseksi osaksi kosmoksen korkeampaa järjestystä. Se tuottaa ihmisille kaiken mitä he aineellisen ja henkisen hyvinvointinsa perustaksi tarvitsevat, ja avaa ihmiskunnan eteen sellaisia mahdollisuuksia, joista emme vielä osaa uneksiakaan.

Ajattoman henkisen viisauden ohjauksessa tieteen ja teknologian potentiaali inhimilliseen hyvään on rajaton, eikä se edellytä meiltä mitään muuta kuin oman todellisen luonteemme tiedostamista ja harhasta irrottautumista. Ei tarvetta yliluonnollisille ihmeille tai halpamaisille taikatempuille. Ei tarvetta keinotekoisen lain ja järjestyksen ylläpidolle. Pelkkä puhdas järkiperäinen totuus ja vilpitön pyrkimys kohti totuutta riittävät.