63. Muinaisen yhtenäiskulttuurin alkuperä

Viimeisten kappaleiden kuluessa olen pyrkinyt kuvailemaan, kuinka lukemattomista ikivanhoista saduista ja tarinoista tuttu monomyytti voidaan tulkita ajattoman metafyysisen symbolikuvaston puitteissa koko ihmiskunnan historiaa käsitteleväksi kuvaukseksi. Samalla tarkentuu myös oma sijaintimme tarinan juonenkehityksessä. Takanamme on pitkä pimeä maailmanaika. Olemme kyntäneet viimeiset vuosituhannet symbolikuvaston pohjamudissa, mutta viimeiset vuosisadat ja aivan erityisesti viimeksi kulunut vuosisata, on ollut kaikilla mittareilla mitattuna poikkeuksellisen nopeaa edistyksen, kehityksen ja ylösnousun aikakautta. Maailma ei ole tiettävästi koskaan ennen muuttunut yhtä nopeasti kuin se muuttuu juuri nyt. Jos tarkastelemme koko ihmiskunnan tunnettua historiaa kokonaisuutena, tuskin kukaan voi kieltää, ettemmekö eläisi juuri nyt todella poikkeuksellisia aikoja.

Olen edellä käsitellyt lyhyesti muun muassa esisokraatikkojen jo vuosituhansia sitten antamia kuvauksia todellisuuden dualistisesta luonteesta. Sittemmin moderni luonnontiede on todistanut oikeaksi muinaiskulttuurien käsitykset kahden todellisuudentason olemassaolosta. Maailma voidaan todellakin jakaa karkeasti kahteen olemuspuoleen: aistein havaittavissa olevaan alituisesti muuttuvaan todellisuudentasoon, joka on todellisuuden alhaisempi taso ja jota kaikki alhaisemmat elämänmuodot (eläimet) pitävät ainoana olemassaolon tasona, mutta myös korkeampaan kosmiseen todellisuudentasoon, jonka perusperiaatteet ovat abstrakteja matemaattisia ideoita ja vain ihmisjärjellä ymmärrettävissä.

Kuinka muinaiset kulttuurit kykenivät antamaan niin tarkan kuvauksen todellisuuden metafyysisestä perusjärjestyksestä jo vuosituhansia ennen tieteen läpimurtoa? Kuinka Platon ja monet muut antiikin filosofit osasivat olla niin varmoja ajattoman ideamaailman olemassaolosta? Kuinka he osasivat pitää logoksen selvitystyötä niin suuressa arvossa jo vuosituhansia ennen Galileita ja Newtonia, jotka vasta konkreettisesti todistivat ajattoman ideamaailman olemassaolon? En pidä uskottavana nykyhistorioitsijoiden ja filosofien selityksiä siitä, että antiikin filosofit päätyivät ajatukseen abstraktin matemaattisperustaisen ideamaailman olemassaolosta pelkän päättelyn kautta. Tällaisia ajatuksia ei keksitä tyhjästä. Heidän on täytynyt periä tietonsa jostain yleisesti luotettavaksi tunnustetusta lähteestä. Ja vaikka antiikin filosofit veivätkin tämän ymmärryksen pisimmälle, löytyy samainen metafyysinen perusymmärrys myös useiden muiden alkuperäiskansojen kansanperinteestä. Olivatko ne kaikki saaneet vaikutteita jostakin aikaisemmasta pitkälle kehittyneestä yhtenäiskulttuurista, vai mistä oikein on kyse? Entä mikä sitten oli tämä alkuperäinen yhtenäiskulttuuri ja kuinka sen olemassaolo on selitettävissä? Vastaus näihin ja lukemattomiin muihin kysymyksiin on ehdoton ja yksiselitteisen tyly:

Historiankirjoitus kuuluu kaaoksen piiriin, eikä mistään kaaoksen piiriin kuuluvasta voida koskaan muodostaa jälkikäteen täysin järkiperäistä ja riidatonta kertomusta. Niinpä ainoa rehellinen vastaus on, ettemme tiedä – ja se riittää. Mitä aikaan, kaaokseen ja historiaan tulee – on huomattavasti viisaampaa ja rohkeampaa myöntää tietämättömyytensä, kuin korvata se todennäköisimmällä arvauksella. Tämä kaiken läpäisevä kriittinen epäilys koskee toki myös monia omia ajatuksiani.

Aika on yhtä kuin kaaos ja kaikki kaaosta koskeva informaatio on palauttamatonta. Tulevaa säätilaa on mahdoton ennustaa aukottomasti tämän hetkisen säätilan perusteella. Sää, aivan kuten aikakin, on kaaoksen mekanismeille alisteinen. Ajan virta ei jätä pysyviä jälkiä, joita pitkin tutkija voisi aina varmuudella löytää perille. Päinvastoin. Aika on kuin vääristävä peilisali. Puhtaan totuuden sijaan tarjolla on aina jollain tavoin vääristyneitä tulkintoja todellisuudesta. Kaikki historian tulkinnat ovat lopultakin vain pelkkiä tulkintoja – parhaimmillaankin vain pelkkiä todellisten tapahtumien likiarvoja. Lopullinen totuus katoaa ajan myötä aina kaaoksen usvaan. Kun puhumme ajallisesta historiasta, puhumme aina vain likiarvoista, olettamuksista ja todennäköisyyksistä – emme koskaan totuudesta sinänsä.

Historia on lukemattomista tulkinnoista ja oletuksista kokoon kyhätty kertomus, jonka jokainen osatekijä on totta vain tietyllä todennäköisyydellä. Mitä kaukaisemmasta historiasta on kyse, sitä vähemmän tiedämme ja sitä suuremmalla varmuudella tulkintamme johtaa meidät harhaan. Kun puhumme ajallisesta historiankirjoituksesta, emme voi puhua aidosta tiedosta ja ymmärryksestä, vaan pikemminkin vain todennäköisimmästä arvauksesta.

Matemaattisluonnontieteellinen tutkimus on kuitenkin kokonaan eri asia, sillä kosmos ei ole ajalle alisteinen. Siinä missä kosmologit kykenevät tarkkojen luonnontieteellisten mittausten keinoin johtamaan täsmällistä ja eksaktia tietoa jopa 13,8 miljardin vuoden takaisista tapahtumista yksittäisten sekunnin murto-osien tarkkuudella, ei kaaoksen piiriin lukeutuva ajallinen historiankirjoitus kykene täsmällisyyteen ja ristiriidattomuuteen edes eilispäivän kuvauksissaan. Historiallinen fakta ei tarkoita samaa kuin luonnontieteellinen totuus. Historialliset totuudet ovat uskomuksia ja tulkintoja. Ne muuttuvat ajan kuluessa, kun taas luonnontieteellinen totuus pysyy muuttumattomana ajasta aikaan.

Kaiken tämän sanottuani tahdon kuitenkin esittää myös omia pohdintojani historian kulusta, joka poikkeaa – kuten arvata saattaa – jonkin verran kouluissa opetetusta historiankirjoituksesta. Kuten kaikki todella kaukaisista ajoista kertova historiankirjoitus, tämäkin versio tapahtumien kulusta on vain pelkkä arvaus. Pidän sitä kuitenkin mielekkäämpänä, sillä se on mielestäni monin verroin loogisempi ja johdonmukaisempi kuin nykyisin vallalla oleva kertomus.

Eräs seikka, johon antiikin filosofian historiaa käsittelevissä teoksissa toistuvasti törmään ja joka aina tuntuu minusta yhtä kiusalliselta, on se tyyli, jolla antiikin filosofia tahdotaan kuvata ikään kuin kaikista muista henkisistä traditioista irrallisena ja itsenäisenä totuudenetsinnän traditiona. Ikään kuin ajattoman viisauden arvostus ja ajattoman totuuden etsintä olisivat olleet yksinomaan kreikkalaisten keksintöä – pelkkää kreikkalaisten vapaaherrojen omaksi ilokseen kehittelemää ajankulua vailla mitään edeltävää traditiota ja vailla mitään sen korkeampaa tarkoitusta.

Mikäli historialliselta tarinankerronnalta tahdotaan edellyttää edes hieman realismia, tulisi meidän olettaa kreikkalaisen filosofian edustamalle äärimmäisen pitkälle jalostuneelle tiedolle ja ymmärrykselle jokin sitä edeltänyt pitkäaikainen ja järjestelmällinen henkinen traditio. Niin pitkälle kehittynyt yhtenäinen henkinen traditio, jota jo muun muassa esisokraatikot ilmentävät, ei näet voi syntyä tyhjästä, vaan sellaisen kehittyminen edellyttää vuosituhantisia perinteitä jo ennen esisokraatikkoja.

Jostain syystä länsimainen filosofian historia ei kuitenkaan tahdo etsiä alkusyytä antiikin kreikkalaisten ymmärrykselle korkeatasoista matematiikkaa, tähtitiedettä, metafysiikkaa, luonnonfilosofiaa ja jopa teknologiaa (esimerkiksi Antikytheran koneisto) kohtaan, vaan on ikään kuin yhteisestä sopimuksesta päätetty, että kaikki korkeampi tieto ja ymmärrys, joka antiikin filosofiasta kumpuaa, on kreikkalaisten omaa ansiota, ja ettei ole mitään erityistä syytä tai tarvetta etsiä sivistyksen alkujuuria yhtään sen kauempaa historiasta.

Itse en kuitenkaan voi hyväksyä näkemystä antiikin Kreikasta ja sen tieteenfilosofiasta ikään kuin muusta maailmasta eristäytyneenä saarekkeena, vaan tahdon laskea myös kreikkalaisen filosofian osaksi huomattavasti laajempaa ilmiötä: saksalaisen filosofin, Karl Jaspersin, esittelemää akseliaikaa, johon kuului esisokraatikkojen ohella myös monia muita henkisiä traditioita, kuten kirjan alussa mainitsemani kungfutselaisuus ja taolaisuus Kiinassa, buddhalaisuus ja hindulaisuus Intiassa, juutalainen mystiikka Lähi-Idässä, sekä zarathustralaisuus Persiassa.

Kaikkia näitä maailmankatsomuksia yhdistää hyvin samankaltainen metafysiikka. Kaikkia niitä yhdistää ymmärrys paitsi ajallisen aistitodellisuuden harhauttavasta luonteesta, myös tietoisuus aistitodellisuuden takaisen ylimaallisen, abstraktin, ajattoman, näkymättömän, vakaan ja muuttumattoman perustan olemassaolosta.

Niinpä en voi mieltää antiikin filosofiaa itsenäiseksi ja muista erilliseksi henkiseksi traditioksi, vaan näen kaikkien akseliajan henkisten traditioiden olevan perimältään yhtä ja samaa juurta. Vaikka jokainen niistä on omaksunut erilaisia kulttuurisia vaikutteita ja erikoistunut omaan erityisalaansa, jakavat ne kaikki silti yhteisen käsityksen kaikkeuden metafyysisestä perusjärjestyksestä. Tämä paljastaa niiden kaikkien olevan perimältään yhtä ja samaa alkuperää; peräisin yhdestä ja samasta alkulähteestä.

Ryhtyessämme pohdiskelemaan syitä akseliajan esiinmarssille, eli yhtäkkiselle ja varsin yhdenmukaiselle henkisten traditioiden levittäytymiselle halki pohjoisen pallonpuoliskon ja Euraasian mantereen, emme voi olla huomioimatta mitä mahtavassa Egyptin valtakunnassa samaan aikaan tapahtui. Vuoteen 800 eaa. asti – jota usein pidetään akseliajan alkuhetkenä – Egypti oli toiminut koko maailman tieteen, taiteen, arkkitehtuurin ja korkeakulttuurin kehtona yhtäjaksoisesti jo vähintäänkin 2 500 vuoden ajan.

Se mikä juuri tässä ajanjaksossa on erityisen merkille pantavaa, on Egyptin monituhatvuotisen valtakunnan yhä pidemmälle etenevä rappio ja alkava romahdus. Sitä mukaa kun Egyptin rappio etenee, voimme havaita Egyptin ympärille ilmestyvän paljon uudenlaisia henkisiä traditioita ja koulukuntia, joilla kaikilla on keskenään paljon yhteistä. Tämä saa meidät pohdiskelemaan, josko akseliajalle tyypillisellä uuden henkisyyden aallolla voisi olla jotain tekemistä Egyptin rappion kanssa. Syntyy mielikuva korkeampaa tietoa jo vuosituhansien ajan pantanneesta ja piilotelleesta egyptiläisestä papistosta, joka ennen valtakunnan lopullista romahdusta korruptoituu ja myy suurimmat salaisuutensa niitä Egyptistä etsimään tulleille tiedonjanoisille totuudenetsijöille.

Omassa katsannossani muinainen Egyptin valtakunta paljastuu eräänlaiseksi sisäänpäin kääntyneeksi ajattoman tiedon ja totuuden säilytyspaikaksi, joka hetkeä ennen katoamistaan avautuu ulospäin ja hedelmöittää ympäristönsä ajattomien hengenaarteiden siemenillä. Suotuisaan henkisen ilmastoon ja sopivaan hengelliseen maaperään päätyneet hengensiemenet ryhtyvät itämään, kasvamaan ja kukoistamaan kukin omilla tahoillaan. Tältä pohjalta syntyy lukuisia uusia hengellisiä koulukuntia, oppisuuntia ja mysteeritraditioita, joilla kaikilla on pohjimmiltaan yksi yhteinen alkuperä muinaisessa Egyptissä, ja jonka vaikutukset ulottuvat voimakkaina paitsi antiikin Kreikkaan, myös aina omaan aikaamme asti.

Kun Egyptin yli kolmetuhatvuotinen valtakunta lopulta lakkaa olemasta, muodostuu eräs keskeisimmistä tiedon keskittymistä suhteellisen lähelle alkuperäistä säteilykeskusta: Välimeren pohjoisrannalle Kreikan saaristoon. Näin korkeakulttuurin painopiste siirtyy vähitellen Afrikan mantereelta Eurooppaan, josta se seuraavina vuosisatoina ja -tuhansina jatkaa hitaasti mutta varmasti matkaansa edelleen kohti pohjoista.

Toisin kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa, antiikin Kreikassa egyptiläisten pappien vuosituhansien ajan piilossa pitämä korkealuokkainen matemaattishengellinen tieto ja ymmärrys tuodaan ensimmäistä kertaa kaikkien halukkaiden nähtäville ja opiskeltavaksi. Enää tuo tieto ei ole vain egyptiläisten pappien tarkoin varjelemaa yksinoikeutta, joka paljastetaan pappisvihkimyksen hierarkiaa noudattaen vain hierarkian korkeimman pappissäädyn edustajille. Akseliajan uuden henkisyyden aallon vaikutuksesta suuri osa tuosta tiedosta vapautuu vihdoin myös aivan tavallisten ihmisten ulottuville ja sitä voivat opiskella kaikki, jotka suinkin siihen kykenevät.

Mikäli miellämme kreikkalaisen korkeakulttuurin Egyptistä peräisin olleen henkisen tradition jatkumoksi, edustaa kreikkalaisen filosofian arvokkainta antia tällöin sen varhaisin ilmentymä: ennen Sokratesta eläneet filosofit, eli niin sanotut esisokraatikot, jotka loivat filosofiansa perustan Egyptin valtakunnan viimeisinä aikoina. He olivat paikalla, kun Egyptin hengen- ja tiedonaarteet tuotiin ensimmäistä kertaa tavallisten ihmisten nähtäville. Tässä mielessä esisokraatikot edustavat antiikin filosofiassa ajattoman viisaustradition kiinnostavinta antia. Sen sijaan Sokrateen jälkeen tulleet maallistuneet ja kaupallistuneet sofistit edustavat laajalti jo mädännäisyyttä – aivan kuten myös Platon itse kuvailee.

Niinpä meidän on hyväksyttävä käänteisen kulttuurievoluution mahdollisuus; ettei aivan kaikki tieto ja ymmärrys ole seurausta lineaarisesta oppimisprosessista, vaan että rajatulla ja pienellä joukolla Egyptin korkeinta papistoa on todennäköisesti ollut käytettävissään hyvinkin korkealuokkaista, joskin äärimmäisen salaisena pidettyä tietoa, jo kauan ennen kreikkalaisia. Tätä näkemystä tukevat muun muassa ne harvat mutta sitäkin kiinnostavammat muinaisegyptiläiset matemaattiset papyrukset, jotka paljastavat muinaisten Egyptiläisten harjoittaneen hämmästyttävän kehittynyttä matematiikkaa jo vuosituhansia ennen kreikkalaisia. Erääseen tällaiseen papyrukseen on kirjattu lause, joka mielestäni tukee vahvasti näkemystä egyptiläisen papiston ymmärryksestä matematiikan roolista todellisuuden korkeamman tason paljastajana. Niin sanottu Rhindin matemaattinen papyrus noin vuodelta 1650 eaa. – joka on kopio jo sitä huomattavasti varhaisemmasta papyruksesta – alkaa lauseella: ”Tarkkoja laskuja asioiden tutkimiseksi ja tietoa kaikista asioista, mysteereistä ja salaisuuksista.” Kirjoitusajankohtaansa nähden papyrus sisältää varsin korkeatasoista matematiikkaa. Egyptistä on löytynyt myös toinen matemaattinen papyrus, joka on vielä hieman Rhindin papyrusta vanhempi, mutta sisältää mahdollisesti vieläkin pidemmälle menevää matematiikkaa. Nämä molemmat matemaattiset papyrukset ovat kuitenkin vain satunnaisia löydöksiä ja voivat aivan hyvin olla pelkkiä koululaisten harjoitustöitä. Ne eivät kerro meille mitään egyptiläisen matematiikan korkeimmista saavutuksista.

Eräs muinaisegyptiläisen kulttuurin kehityksen kiehtovimmista ja selittämättömimmistä ominaispiirteistä on sen kehittyminen korkeakulttuuriksi lähes silmänräpäyksessä käytännössä tyystin ilman minkäänlaista merkkiä sitä edeltäneestä yrityksen ja erehdyksen aikakaudesta. Siinä missä korkeakulttuurit tyypillisesti tarvitsevat vähintään vuosisatoja kehittyäkseen kukoistuksensa huipulle, Egyptin korkeakulttuuri oli kukoistuksensa huipulla jo välittömästi syntyhetkellään noin 5 000 vuotta sitten, jonka jälkeen kehitys pysähtyi tyystin seuraavaksi 3 000 vuodeksi. Miksi Egyptin papisto pyrki kaikin keinoin ylläpitämään vanhaa traditiotaan ja taistelemaan taantumusta vastaan? Keneltä he olivat perineet traditionsa? Oliko Egyptin valtakunta jonkin sitä edeltäneen korkeakulttuurin perillinen, vai miten muuten tämä mysteeri on selitettävissä?

Kun Egyptin valtakunta ilmestyi maailmaan, se omasi jo kaikki korkeakulttuurille tyypilliset ominaispiirteet täysin valmiina ja loppuun asti hiottuina. Jostain syystä se ei tarvinnut kehittyäkseen juuri lainkaan aikaa, vaan esitteli maailmalle heti alkajaisiksi muun muassa loppuun asti viimeistellyn hieroglyfikirjoituksen, täysin valmiin hallitusjärjestelmän, varsin hienostuneen kuvataiteen sekä meitä kaikkia yhä edelleen hämmästyttävän pyramidien rakennustaidon. Mitä tarkemmin tutkija perehtyy joihinkin näistä mysteereistä, kuten nyt vaikka esimerkiksi todellisten pyramidien arkkitehtuuriin, sitä suuremmaksi mysteeri vain käy, kuten tulevissa kirjoissa tulen osoittamaan. Kaikki tämä pistää kysymään: Mitä todella tiedämme historiastamme? Kuinka suuri osa historiankirjoituksestamme onkaan silkkaa sepitystä ja tarinankerrontaa ja kuinka suuri osa siitä on aidosti totta? Entä kuinka paljon historiankirjoitusta on muokattu tarkoitushakuisesti jälkikäteen? Jo muinaisesta Egyptistä tiedämme lukuisten hallitsijasukupolvien kadonneen historiankirjoituksesta jälkikäteen vain siksi, koska myöhempi hallitsija tahtoi kirjoittaa Egyptin historian kokonaan uusiksi. Eikä tätä tapahtunut vain muinaisessa Egyptissä. Antiikin kreikassa muun muassa Ptolemaioksen tiedetään laittaneen aiempien filosofien tutkimuksia systemaattisesti omiin nimiinsä. Hän muun muassa käytti salaa lähteenään Hipparkhosta kirjoittaessaan maineikasta teostaan Almagest. Käytäntö oli yleinen kaikkialla antiikin maailmassa. Näin toimi oletettavasti myös kreikkalainen Eratosthenes, joka väitti mitanneensa varjojen pituuksia ensin Ala-Egyptin Aleksandriassa ja verranneensa niitä sitten suorittamiinsa mittauksiin tuhat kilometriä etelämpänä Ylä-Egyptin Aswanissa. Näiden mittausten perusteella hänen kerrotaan ensimmäisenä arvioineen maapallon pyöreän muodon ja sen ympärysmitan varsin tarkasti oikein. Näihin laskutoimituksiin tarvittava matematiikka oli kuitenkin ollut olemassa Egyptissä jo tuhansia vuosia ennen Erastosthenestä. Voisiko sittenkin olla todennäköisempää, että egyptiläiset papit olisivat itse tehneet nämä havainnot ja nämä laskutoimitukset jo tuhansia vuosia ennen kreikkalaisia, mutta pitäneet tiedon visusti papiston salaisuutena aina siihen saakka, kunnes Egyptin valtakunta alkoi luhistua. Vasta sitten he opettivat tiedon kreikkalaisille, jotka lopulta ottivat kunnian havainnosta omiin nimiinsä. Kreikkalaisethan tulivat nimenomaan hakemaan oppia Egyptistä, eivät suinkaan opettamaan egyptiläisiä.

Esisokraatikoista muun muassa Pythagoraan tiedetään viettäneen egyptiläisten pappien opissa jopa noin 15 vuotta. Palatessaan takaisin Kreikkaan hän toi mukanaan paitsi korkealuokkaista matemaattista tietotaitoa, myös muun muassa ymmärryksen todellisuuden metafyysisestä perusjärjestyksestä. Hän oli ensimmäinen esisokraatikko, joka puhui luonnon korkeammasta matemaattisesta järjestyksestä kosmoksena: matemaattisten yhtälöiden muotoon puettavissa olevana korkeampana lakina ja järjestyksenä. Kosmoksen vastakohdaksi hän nimesi ajallisen aistitodellisuuden eli kaaoksen, jota asuttivat pääasiassa eläimet, mutta jonka lakien alaisiksi myös ihmiset olivat tilapäisesti joutuneet. Tämä tieto, kuten kaikki muukin korkea tieto, oli alkujaan peräisin Egyptistä – ei Kreikasta.

Korkealuokkaisen tiedon ohella Pythagoras pyrki juurruttamaan Kreikkaan myös Egyptissä omaksumansa pappishierarkian, jossa korkealuokkainen matemaattinen tieto käsitettiin salatuksi mysteeriseksi tiedoksi, jota oli sallittua opettaa vain korkeampaan pappissäätyyn vihityille henkilöille. Vaikka Pythagoras ei näissä pyrkimyksessä onnistunutkaan, saamme hänen kauttaan kuitenkin vahvan käsityksen siitä, kuinka muinaisegyptiläinen pappishierarkia todennäköisesti toimi: kuinka se yhdisti korkean matemaattisen tiedon uskonnolliseen mystiikkaan ja toimi kuin hierarkkisesti järjestäytynyt, mustasukkaisesti pyhimpiä salaisuuksiaan suojeleva salaseura.